Unto Hämäläinen kaipaa Suomeen alustaa laadukkaalle keskustelulle politiikasta, mutta itse hän ei sellaista lähde enää pyörittämään

Raikas talvi-ilma houkuttelee Unto Hämäläisen päivittäin ladulle. Myös kirjallisuus on mieluinen harrastus, vaikka töitä varten tehtävä lukeminen saneleekin millaisiin kirjoihin kulloinkin jaksaa tarttua. Kuva: Kari Salonen

Unto Hämäläinen nostaa lautaselle hillomunkin. Tänään kahvikupposellinen saa arvoisensa seuralaisen, sillä Hämäläinen on ehtinyt tehdä aamulla jo pari tuntia lumitöitä.

Kunhan kahvi on juotu ja haastattelu tehty, Hämäläinen suuntaa suksineen ladulle. Kauniista pakkassäästä on tullut Helsingin Paloheinään nauttimaan vain kourallinen hiihtäjiä, muilla sivakoijilla taitaa olla maanantaiaamuisin muita velvoitteita.

Hämäläinen jäi eläkkeelle Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä kaksi vuotta sitten. Nyt kun kellokortti ei odota leimaamista, Hämäläinen hiihtää yleensä tunnin tai kaksi päivässä.

Jos päivällä ei ole muita erityisiä suunnitelmia, Hämäläinen ottaa harrastukselleen vieläkin enemmän aikaa. Silloin hän jättää reppunsa ulkoilumajan säilytyslokeroon, hiihtää ristiin rastiin ilman päämäärää pari tuntia, pysähtyy hetkeksi tankkaamaan ja jatkaa taas. Tunnit vierähtävät huomaamatta.

"Jos minulta kysytään, mikä on eläkkeelle jäämisessä parasta, niin se on juuri tämä", Hämäläinen tunnustaa.

Aivan ensimmäisen lehtijuttunsa Hämäläinen julkaisi vuonna 1970. Viitasaaren yhteiskoulussa oli jo vuosia julkaistu teinikunnan Pluto-lehteä. Se ilmestyi neljä kertaa vuodessa, ja tabloid-kokoinen lehti jaettiin Viitasaarella kaikkiin koteihin.

Tuolta ajalta Hämäläinen muistaa myös ensivisiittinsä kirjapainoon.

"Se oli varmaan ihan samanlainen kuin Gutenbergin paino 1400-luvulla. Ladelmien tekeminen oli työlästä."

Lehdenteon näkeminen ideoinnista aina painoon asti oli nuorukaiselle mullistavaa. Yhä edelleen Hämäläinen pystyy muistakaan tuoreen painomusteen tuoksun ja sen innon, joka syntyi omaa lehteä pidellessä.

"Niin voimakas kokemus vaikutti minuun ehkä enemmän kuin mikään muu."

Vaikka Hämäläisen nuoruusvuosina työvälineet olivat kuin historiankirjoista kopioituja, alkoi maailma muuttua nopeasti. Painotekniikoissa tapahtui suuria uudistuksia jo 1970–80-luvuilla, ja tietokoneiden arkipäiväistyminen se vasta toimittajan työtä muuttikin.

Hämäläisen viimeiset vuoden Helsingin Sanomissa ennen eläkkeelle jäämistä olivat yhtä myllerrystä. Milloin vaihtui toimitusjärjestelmä, milloin digitaalisuus kiilasi tärkeysjärjestyksessä printin edelle.

"Jossain vaiheessa täytyi tehdä päätös, että en voi olla tässä kaikessa mukana vaan hoidan vain oman tonttini. Kun sen hyväksyi, helpotti kovasti."

Politiikan toimittajana Hämäläinen on seurannut lähietäisyydeltä yhdeksät eduskuntavaalit ja siihen päälle vielä kiitettävän pinon kunta-, EU- ja presidentinvaaleja.

Alusta alkaen juuri politiikka puhutteli Hämäläistä. Se on luultavasti perua synnyinkaupunki Viitasaarelta.

"Se on siitä jännä paikka, että viitasaarelaiset ovat viimeiset sata vuotta äänestäneet kahta puoluetta: maalaisliitto-keskustaa tai sosiaalidemokraatteja. Vaikka väestö- ja ammattirakenne ovat muuttuneet moneen kertaan, tämä säilyy."

Politiikka liittyy luonnollisesti vahvasti myös yhteen Hämäläisen ikimuistoisimpaan toimeksiantoon.

Vuosi 1999 oli kääntynyt loppupuolelle, kun eduskunnasta soitettiin. Uusi perustuslaki oli tulossa voimaan maaliskuun alussa, ja eduskunta oli päättänyt jakaa sen kaikkiin suomalaisiin kotitalouksiin kansankielisen tiivistelmän saattelemana.

Ainoa ongelma oli, että perutuslain laatineet valtio-oppineet eivät osanneet tiivistää tuotostaan helposti ymmärrettävään muotoon. Kiirekin alkoi jo olla, sillä valmis teksti piti vielä kääntää ruotsiksi ja saameksi. Parin miljoonan vihkosen painaminenkin veisi oman aikansa.

"Tein töitä liioittelematta yötä päivää. Kun sain tekstin valmiiksi, lähetin sen tiedotusryhmälle sydän pamppaillen, ja se hyväksyttiin. Tällainen projekti tulee kohdalle vain kerran elämässä."

Moni muistaa Hämäläisen Perässähiihtäjä-blogista, jota hän päivitti 12 vuotta aina vaalien aikaan Helsingin Sanomien verkkosivuilla.

Vuosien aikana Hämäläisen tekstit keräsivät omistautuneen seuraajakunnan. Osa pitää Hämäläiseen edelleen yhteyttä, vaikka uusia tekstejä ei ole tullut enää marraskuun 2016 jälkeen.

Vaikka tämän kevään kahdet vaalit sähköistävät ilmapiiriä, ei Hämäläinen aio palata blogin ääreen. Ei nyt eikä luultavasti koskaan tulevaisuudessakaan.

"Koen, että tein kansallisvelvollisuuteni niiden 12 vuoden aikana, kun pidin blogia. Se oli intensiivistä hommaa, jota tein töissä ja vapaa-ajalla, arkena ja viikonloppuna."

Hämäläistä harmittaa, että Suomessa ei ole tällä hetkellä vastaavaa laadukkaan keskustelun alustaa politiikasta kiinnostuneille. Hänen mielestään jonkin suuren mediatalon täytyisi tarttua haasteeseen ja olla valmis satsaamaan siihen ihan kunnolla.

"Oman nimen käyttäminen kommentoidessa takaisi sen, että keskustelu pysyisi asiallisena. Nykyään nettikeskustelu etenee ryöpsäyksinä ja menee usein överiksi."

Huhtikuusta lokakuulle Hämäläinen viettää pitkiä aikoja lapsuudenkodissaan Viitasaarella. Tilaan kuuluu nelisenkymmentä hehtaaria metsää, jonka vaaliminen on Hämäläiselle sydämen asia.

Itse hän tekee pieniä raivaushommia, mutta suuremmat työt hän jättää suosiolla paikallisille metsäalan ammattilaisille.

Hämäläinen ei ole ainakaan vielä laskenut oman metsänsä hiilinielun kokoa. Puitaan katsoessa Hämäläinen pohtii ennemmin Viitasaarta kuin ilmastonmuutosta.

"Pääni on siellä Viitasaari-kanavalla. Olen seurannut paikkakunnan kehitystä 60 vuotta. Siellä tarvitaan töitä ja toimeentuloa."

Hämäläiselle metsän omistamisessa ei ole kyse rahan ansaitsemisesta. Metsänsä avulla hän voi auttaa vanhaa kotikaupunkiaan.

"Olen yksi rengas siinä ketjussa, joka pitää paikkakuntaa hengissä."