Ei tarvinnut kukkaron nyörejä avata silloinkaan, kun miehissä voimin auttoivat ojaan pudonnutta hiehoa, nostivat ylös ja taluttivat takaisin kotinavettaan. Kuvituskuva. Kuva: Jaana Kankaanpää
Pyyteetön auttaminen on suurinta sydämen sivistystä – ’kadonneen’ pikkutytön etsintään osallistui koko kyläyhteisö
Koko kylän talkoohenki ei ole enää niin voimissaan kuin ennen, mutta yksittäinen auttamisen halu ei ole kadonnut minnekään.
Kirjoittaja nukahti lapsena heinälatoon Mosse-koiransa kanssa ja aiheutti koko kyläyhteisöä vaatineen etsintäoperaation. Kuva: Markku Vuorikari17.9.202312:00
Auttaminen lähtee aina itsestä ja halusta laittaa hyvä kiertämään.
Varsinkin maaseudulla olemme kasvaneet siihen, että ihmisiä, samoin kuin eläimiäkin autetaan aina pyyteettömästi ja puhtaasta sydämestä.
Minuakin on autettu ja vieläpä monen monta kertaa.
Eivät pyydelleet kylän isännät rahallista korvausta, kun nykivät hankeen tupsahtaneen autopoloiseni takaisin tielle. Ei puhuttu rahasta myöskään silloin, kun pientä kalastajaa kannettiin ongelta kotiin, siima solmussa ja koukku huulessa. Ja ei tarvinnut kukkaron nyörejä avata silloinkaan, kun miehissä voimin auttoivat ojaan pudonnutta hiehoa, nostivat ylös ja taluttivat takaisin kotinavettaan.
Aina autettiin, kun pystyttiin, ja kiitosten päälle juotiin kunnon nisukahvit. Useimmissa tapauksissa keitettiin jopa lihapotut.
Auttaminen kuului arkipäivään. Kun kylällä tai talossa tarvittiin apua, omat työt keskeytettiin ja riennettiin apuun. Esimerkkitapauksia löytyy lukuisia.
Vähemmän mairitteleva tapaus liittyy lapsuuteeni, jolloin järjestin astetta suuremmat etsinnät. Kaikki alkoi siitä, kun olin leikin tiimellyksessä nukahtanut Mosse-koirani kanssa heinälatoon. Nukuin niin sikeästi, etten kuullut huutoja. Tämän seurauksena "kadonneen" pikkutytön etsintään osallistui koko kyläyhteisö, kesämökkiläisiä myöten. Väki haravoi järvenrannat ja ojien uomat. Kun vuoroon tuli heinäladot, yhdestä niistä löytyi Anne-niminen pikkutyttö. Ja hänen paras ystävänsä Mosse-koira.
Yhteisöllisyys on voimavara, jota ei voi ostaa kaupasta eikä tilata netistä. Sitä joko on tai ei ole.
Entisajan talkoohenki oli suuri voimavara. Jos kylä tarvitsi maamiesseuran, se rakennettiin. Talkoilla tehtiin heinät, puitiin viljat ja hoidettiin tarvittaessa karja.Talkoohengen voima näkyi kaikessa ja kaikkialla.
Yhteisöllisyys on voimavara, jota ei voi ostaa kaupasta eikä tilata netistä. Sitä joko on tai ei ole.
Tutussa pohjalaispitäjässä eräs sivukylällä asunut pienviljelijän poika nosti talkoohengen aivan uudenlaiselle tasolle.
Aamuin illoin hän lypsi kotinavettansa kolme lehmää. Lypsyjen välillä hän hoiteli kylän senioriväestön posti-, kauppa- ja apteekkiasiat, kantoi puut tupaan ja lämmitti mummoille pesuvedet. Ja kertoopa tositarina myös sen, että pienviljelijän poika valtuutettiin käyttämään erästä pieniin päin olevaa emäntäihmistä neuvolassa. Se oli kunniatehtävistä arvokkain.
Mopolla matkaansa taittanut pienviljelijän poika ei halunnut palveluksistaan rahaa. Hän laittoi vain hyvän kiertämään.
"Joka kodin onniksi" nimetty hyväntekijä eli henkisesti rikkaan elämän. Hänellä oli paljon ystäviä, isot pinot mummojen kutomia villasukkia, aina tuoreita leivonnaisia ja kutsujen jono ihmisten joulu- ja juhlapöytiin.
Poikamiehenä elellyt pienviljelijän poika oli erityisen otettu kummilapsestaan. Siitä lapsesta, jonka sydänäänet hän sai kuulla elämänsä ensimmäisen neuvolakäynnin yhteydessä.
Pienistä teoista syntyvät usein ne kaikkien suurimmat hyvän mielen purot.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
