Lannassa ravinteet kiertävät takaisin peltoon
Jussi Sauramo Kuva: Viestilehtien arkistoLOIMAA
Loimaalaisen Heikkilän tilan pihatosta kuuluu työn kolinaa. Isäntä Teppo Heikkilä kauhoo kuormaajalla lantaa.
Ravinteikasta karjanlantaa kipataan kuorma toisensa jälkeen lavalle, jolla se kuljetetaan tilan pelloille levitettäväksi.
”Lannan ja sen sisältämien ravinteiden hyödyntäminen on käytännön esimerkki kierrätysmaataloudesta”, isäntä sanoo pysäyttäessään koneet hetkeksi.
Pihatossa käyskentelee muutamia hereford-sonneja. Ne mulkoilevat vieraita, mutta kääntävät näille pian selkänsä.
Sonnit ovat pääosan työstään tehneet. Seuraavaksi ne matkaavat teuraaksi. Nyt ne vielä nauttivat kesän ol osta, vilvoittelevat pihatossa ja löntystelevät syömään sitä ympäröivälle niitylle.
”Lanta imeytetään turpeeseen, jota nostetaan tilan omalta suolta. Tilalta myydään myös kuiviketurvetta”, luomutilaa Loimaalla vuodesta 1996 viljellyt Heikkilä juttelee työn lomassa.
Ravinteiden kierrätyksessä on Heikkilän mukaan kyse ajattelutavasta.
”Haluan, että minun jälkeeni tulevilla polvilla on mahdollisuus jatkaa maataloustuotantoa kestävästi”, hän selittää tietoista toimintaansa sen eteen, että ympäristö ja vesistöt eivät kärsi maataloudesta.
Pihaton lähellä laiduntaa emolehmiä vasikoineen. Ne hoitavat Petäjoen rantojen keskimäärin 15 metrin levyistä suojavyöhykettä.
Isäntä esittelee ryhmän isähahmon, jykevän Turbo-sonnin.
Suojavyöhykkeellä kasvaa puita ja pensaita. Kasvillisuus estää ravinteiden valumista pikkuiseen jokeen, josta ne päätyisivät Itämereen.
Tilan 300-päisestä hereford-karjasta riittää laiduntajaryhmiä Taivassalon, Paraisten ja Inkoon rantaniityille ja ruovikkoihin.
Siellä ne tekevät tärkeää ympäristönhoitotyötään ja kasvattavat samalla itseensä hyvärakenteista pihvilihaa.
Teppo Heikkilä uskoo järkeviin tekoihin ja niiden vaikutuksiin. Hän sanoo tilan maan laadun parantuneen luomuvuosien aikana selkeästi.
”Maan laatua kannattaa koko ajan seurata. Ylimääräistä fosforia on melkein kaikissa pelloissa. Itse asiassa suurin osa maailman fosforista on pelloissa, eikä sitä kannata päästää vesistöihin. Hyvässä tuottavassa maassa pH on kunnossa ja eliöt tekevät maanparannustyötä. Typpeä voidaan lisätä typensitojakasveilla.”
Runsaat fosforiravinteet ovat monin paikoin peruja 1960-luvulla aloitetusta tehoviljelystä. Fosforin lisääminen onnistuu luomussa esimerkiksi luujauhoilla.
Teppo Heikkilä halusi viljelijäksi jo pikkupoikana. Hän lähti kuitenkin opiskelemaan automaatiotekniikkaa teknilliseen korkeakouluun.
Diplomi-insinööriä hänestä ei tullut.
”Luulin pitkään, että vain viljelijän pojasta voi tulla viljelijä. Olin 23-vuotias teekkari, kun oivalsin, että ihminen voi valita ammattinsa vapaasti”, Heikkilä nauraa tyytyväisenä ja vakuuttaa, ettei ole päivääkään katunut.
”Taistellut kyllä”, hän lisää.
”Liian paljon aikaa joutuu käyttämään tietokoneen ääressä. Ymmärrän, että se on tärkeä osa tätä työtä. Analyysejä ja taselaskelmia kannattaa tehdä. Virheet kostautuvat eurojen menetyksinä.”
Ympäristötuet ovat merkittävä osa tilan tuloista. Tukimuotoja on useita, ja seuranta monimutkaista.
”Kun sitoutuu tukiehtoihin, täytyy ehtoja ja määräyksiä tietenkin noudattaa. Joskus vain epäilyttää, hallitseeko kukaan byrokratian ja tukimääräysten koko viidakkoa.”
Heikkilä huomauttaa, että hän ei esimerkiksi saa luovuttaa lantaa muille tiloille. Kaikki tilan lanta on käytettävä omilla pelloilla.
”Tämä rajoitus on itse asiassa ristiriidassa ravinteiden kierrätyksen periaatteen kanssa.”
Heikkilä kertoo kerran joutuneensa poliisikuulusteluun puuttuneiden korvamerkkien takia.
”Onneksi minua ei tuomittu rikollisena. Rangaistukseni tuli tukisanktioina. Pudonneiden korvamerkkien takia menetin kymmenentuhatta euroa. Joskus tulee ajatelleeksi, onko oleellisempaa, että korvamerkit ja paperit ovat kunnossa, kuin että eläimet ja ympäristö voivat hyvin.”
HIA SJÖBLOM
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
