Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan

”Poikkesimme kerran pienelle polulle, joka osoittautuikin venäläisten miinoittamaksi” – 101-vuotias maanviljelijä ja sotaveteraani muistelee jatkosotaa

Sotaveteraani Veikko Pärkkä tunnettiin aikoinaan kovana työmiehenä sekä hyvistä hevosistaan. Oman tilanpidon ohella jatkosodan veteraani harjoitti pienimuotoista peltourakointia. Kalustosta tärkeimpänä toimi hevosvetoinen kyntöaura.
101-vuotias Veikko Pärkkä katselee mielellään vanhoja valokuvia. Muistojen äärellä myös poika, Tauno Pärkkä.
101-vuotias Veikko Pärkkä katselee mielellään vanhoja valokuvia. Muistojen äärellä myös poika, Tauno Pärkkä. Kuva: Anne Anttila
Pyhäjoki

Kunnioitettavista ikävuosistaan huolimatta pyhäjokinen Veikko Pärkkä, 101, asuu edelleen omassa kodissaan. Ympärillä ovat tuttu miljöö ja tutut tavarat, rakkaista muistoista puhumattakaan.

Vaikka muisti hieman karkailee ja kuulokin on heikko, sanoo Pärkkä elävänsä oikein mukavaa elämää. Tämän mahdollistavat tiivis turvaverkko, johon kuuluvat ennen kaikkea Tauno-pojan perhe sekä kotipalvelu.

Myös haastatteluhetkellä muistiapuna toimivat Tauno sekä pojanpoika Lauri Pärkkä.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
Veikko Pärkän (vas.) poika, Tauno Pärkkä (oik.) sekä pojanpoika Lauri Pärkkä pitävät huolen, että perhekunnan vanhin pystyy asumaan turvallisesti omassa kodissaan.
Veikko Pärkän (vas.) poika, Tauno Pärkkä (oik.) sekä pojanpoika Lauri Pärkkä pitävät huolen, että perhekunnan vanhin pystyy asumaan turvallisesti omassa kodissaan. Kuva: Anne Anttila

”Onhan tässä jo ehditty juosta. Välillä kilpaa ja välillä karkuunkin, jatkosodan veteraani muotoilee hienotunteisesti.”

Vain yhtä asiaa hän harmittelee.

”Tässä sitä nyt istuskellaan. Puusavottaankaan en enää pysty.”

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Veikko Pärkkä heilui vielä satavuotispäivänsä kynnyksellä halkovajassa ja teki täydellä teholla myös pikkupuita.

”Viimeisimmäksi savotaksi jäi omenapuiden kaato. Sen jälkeen lämmitysmajurin tehtävät ovat siirtyneet jälkipolvien vastuulle.”

Merijärvellä varttunut Veikko Pärkkä ei ole koskaan pelännyt työtä eikä saven likaamia saappaita.

”Maa- ja metsätöihin lähdettiin heti, kun kuokka pysyi käsissä. Leipä oli kuitenkin lujassa. Aamuhämärissä lypsettiin lehmät, sen jälkeen lähdettiin savotta- tai peltohommiin ja iltanavetan jälkeen tehtiin vielä muutama tunti puhdetöitä. Ja välillä kaivettiin vielä ojiakin”, veteraani Pärkkä kertoo.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Tauno Pärkkä muistaa ajan jolloin kotituvassa syntyi lukuisia pärekoreja.

”Höyläpenkki tuotiin tupaan ja siinä sitä sitten kiskottiin päreitä ja työstettiin koreja. Isä on aina ollut taitava käsistään ja kova nikkaroimaan.”

Veikko Pärkkä

Maanviljelijä, Pyhäjoki

Syntynyt 12.3.1922

Kolme lasta

Jatkosodan veteraani

Lukuisia luottamustehtäviä, muun muassa kunnanhallituksen jäsen 1969–1981 sekä Rannikon Maidon hallituksen jäsen

Kädentaitojensa lisäksi Veikko Pärkkä tunnettiin myös kovana juoksijana. Urheiluseura Merijärven Kestävää edustanut Pärkkä kahmi lusikoita erityisesti 1 500 metrin matkalla.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

”Lapsena ei ollut juuri muuta menopeliä kuin jalat, joten juokseminen oli hyvin luonnollista. Nopeista kintuista ja kovan työn muokkaamasta sisusta on ollut muutenkin hyötyä, sillä rintamalla tarvittiin muutakin kuin nuoruuden voimaa”, veteraani Pärkkä tietää kertoa.

Kolme vuotta rintamalla on jättänyt vahvan muistijäljen Pärkän elämään. Veikon kohdalla matka kohti tuntematonta alkoi 19-vuotiaana.

Tositoimiin Pärkkä sanoo joutuneensa Kivennavalla, mutta Uhtuan suunnalla tuli vastaan todellinen pirun silmäke.

”Poikkesimme kerran pienelle polulle, joka osoittautuikin venäläisten miinoittamaksi. Edellä kävellyt aseveli astui suoraan miinaan. Kuului vain voimakas tupsahdus ja näin, kuinka saapas lensi korkealle ilmaan. Jalka ei ollut enää pelastettavissa. Sidoimme vain sen mitä oli sidottavissa. Hakkasimme koivun vesoista aisat, teimme purilaat ja kannoimme kaverin joukkosidontapaikalle.”

Veljeä ei jätetä, korostuu Pärkän muistoissa monin eri tavoin.

”Sodan keskellä pienimmätkin ilot oli valjastettava kaikkien käyttöön. Meidänkin ryhmässä oli eräs ujo kaveri, joten keräsimme porukalla ison nipun tyttöjen osoitteita ja sanelimme rivit valmiiksi. Näin varmistimme, että kaikki saavat tasapuolisesti kirjepostia.”

"Se on se maausko, joka on pitänyt kourat kiinni kuokan varressa." Veikko Pärkkä

Sodan luonne muuttui Kannaksella, jossa taistelut olivat pitkäkestoisia ja miestappiot valtavia. Ravinnon puute sekä väsymys olivat Pärkän mukaan vaarallinen yhdistelmä.

”Valppaus osoittautui asettakin paremmaksi selviytymiskeinoksi. Muistan tapauksen, kun jouduin niin sanottuun yhden miehen taisteluun. Keskeltä ei yhtään mitään ilmestyi matalalla lentänyt venäläinen maataistelukone. Luotisuihkut sinkoilivat ympärillä, kun juoksin mutkitellen ja suojaa etsien.”

Pärkkä muistelee juosseensa päämäärättömästi, kunnes eteen ilmestyi kolmen kiven muodostelma.

”Kivien keskellä oli miehen mentävä onkalo, joka pelasti henkeni. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että tässä tilanteessa juoksutaidoistani oli suurta hyötyä.”

Sairastumisen seurauksena Veikko Pärkkä säästyi Lapin sodalta ja pääsi aloittamaan siviilielämän maaliskuussa 1946. Kovista paikoista huolimatta Pärkkä selvisi sodasta haavoittumatta.

Maanviljelijänä elämäntyönsä tehnyt Veikko Pärkkä tunnettiin erinomaisista kädentaidoistaan. Kotivertaassa on syntynyt lukuisia yhdestä puusta työstettyjä puukiuluja ja - kuppeja.
Maanviljelijänä elämäntyönsä tehnyt Veikko Pärkkä tunnettiin erinomaisista kädentaidoistaan. Kotivertaassa on syntynyt lukuisia yhdestä puusta työstettyjä puukiuluja ja - kuppeja. Kuva: Anne Anttila

Siitä alkoivat maanviljelijä Pärkän ruuhkavuodet.

Viljelyksessä oli noin 15 hehtaaria osin itseraivattua maata ja navetassa kahdeksan lypsävää.

”Iso osa töistä tehtiin käsin ja hevospelillä. Elämä oli onnellista. Se on se maausko, joka on pitänyt kourat kiinni kuokan varressa. Nykypäivänä ihmiset luovuttavat liian helposti”, veteraani Pärkkä luonnehtii.

Veikko Pärkän maauskosta kertoo myös se, että mies kaivoi aikanaan peltonsa reunaan savimontun, joka oli 20 metriä pitkä, kymmenen metriä leveä ja kolme metriä syvä.

Tästä montusta maanviljelijä Pärkkä ajoi savia peltolohkoilleen. Apuna olivat vain hevonen ja lapio.

”Vaikka työ oli raskasta ja sitä oli paljon, aikaa jäi myös auttamiseen. Talkoohengen ohella sosiaalinen kanssakäyminen oli vilkasta. Ja aina kun tuvan ovi kävi, vieraalle keitettiin kahvit. Isä on läpi elämän tullut juttuun kaikkien kanssa. Vaikka sota jätti jälkensä, rakkaus elämään on säilynyt”, Tauno Pärkkä selvittää kiitollisena.

Veikko Pärkkä on kokenut elämässään myös suurta surua. Yksi vaikemmista ajan jaksoista oli veteraanin mukaan vuosi 1983, jolloin hänen ensimmäinen vaimonsa ja lastensa äiti kuoli.

”Arki oli pitkään hyvin tummavoittoista, mutta elämän oli jatkuttava ja se myös jatkui.”