Tuhat maatilaa lopettaa joka vuosi – mitä jää jäljelle?
Vuoden vaihtuessa on usein tapana katsoa joko menneeseen tai tulevaan. Tässä jutussa katsotaan molempiin, mutta enemmän tulevaan.
Maatilojen määrä Suomessa vähenee. Kyseessä on pitkä kehitys, joka jatkuu myös tulevaisuuteen. Kysymys on on tällä hetkellä siitä, kuinka nopeasti muutos tapahtuu, ja lopettavatko tilat hallitusti, vai talousongelmien ja konkurssien takia.
Samaan aikaan osalla tiloista menee hyvin. Maatalous itsessään ei siis ole auringonlaskun ala.
Onko jäljelle jääville tiloille jokin oikea määrä?
Katsotaan ensin lukuja. Paljonko maatiloja on nyt?
Se riippuu maatilan määritelmästä. Yksi sellainen on maataloustuen hakeminen.
Viime kesänä peltotukihakemuksia jätettiin 42 321 ja mikäli viime vuosien kehitys jatkuu, niin ensi helmikuussa Luonnonvarakeskus (Luke) ilmoittaa tilojen tilojen lopullisen lukumäärän olevan jotakuinkin tuhannen verran pienempi.
Näin tarina on kulkenut jo vuosia eikä Luken tutkimusprofessorin Jyrki Niemen mukaan mikään viittaa siihen, että tämä luku olisi räjähtämässä nyt tai lähivuosina käsiin.
”Maatilojen lukumäärä on 60-luvun puolivälistä saakka vähentynyt. Viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana kehitys on ollut lopulta yllättävänkin tasaista. Maatilojen määrä vähentyy vajaalla kolmella prosentilla vuosittain.”
”Selvästi vaikein tilanne oli koronasta ulospääsyn hetkillä ja Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Tuolloin kuumemittari oli punaisimmillaan. Minusta nyt ollaan paljon paremmassa tilanteessa kuin mitä oltiin silloin.”
Maatalouskeskustelussa esille nousevat vahvasti tilojen talousvaikeudet. Lainaa ei saa, kannattavuutta ei pystytä parantamaan ja kustannukset nousevat.
Talouskurimus on todellinen ja osa tiloista vaikeuksissa. Niemi ei näe suurta konkurssien aaltoa olevan tulossa.
”Konkursseista puhutaan paljon, mutta niiden määrä tiloilla on kuitenkin suhteellisen vähäinen. Totta kai aina yksittäisiä tiloja voi mennä konkurssiin, mutta isoa maatalouden kokonaiskuvaa ne eivät minun näkemykseni mukaan juuri nyt eniten uhkaa”, Niemi sanoo.
Toisenkinlaisia näkemyksiä on. Maatilojen taloutta tunteva Osmo Autio arvioi konkurssien vyöryn olevan tulossa (SM 6.11.).
Tätä näkemystä tukee tieto, että koko alan kannattavuus on keskimääräisesti heikko. Silti Niemi uskoo parempaan.
”Koko ajan tilojen välillä on myös ollut isoja eroja. Huolimatta siitä, että on ollut vaikeaa ja on käyty keskustelua, että tuotanto on romahtamassa ja että taas on tiloja lopettamassa ennätysmäärä, niin näin ei ole käynyt. Rakennekehitys on ollut tasaista ja tuotanto on säilynyt”, Niemi pohtii.
Maataloudessa eletään vuonna 1995 alkanutta globalisaation aikakautta. Sen piirteitä ovat erikoistuminen, yksipuolistuminen, keskittyminen ja keskinäisriippuvuus.
Aika on ollut maataloudelle hankala, mutta suurilta muutossokeilta on vältytty.
Tämä suunta myös jatkuu tulevaisuudessa, arvioivat tutkijat Tuomas ja Irene Kuhmonen vuoden takaisessa tutkimuksessaan.
Siinä he tarkastelevat vuosisatoja suomalaista maataloutta muokanneita vakiintuneita käytäntöjä, regiimejä, sekä suomalaisen ruokajärjestelmän kestokykyä.
Kuhmosten mukaan kaikki aiemmat regiimit ovat ajautuneet sisäisten ongelmien vuoksi häiriöille herkkään tilaan ja menettäneet resilienssin. Tilanne on mahdollistanut järjestelmän suuntautumisen kokonaan uudelle polulle.
Tuomas Kuhmonen ei pidättäisi henkeään uuden regiimin suhteen, sillä riittävää voimaa muutokseen ei ole. Suuren muutoksen tuovaa kriisiä tuskin tulee pian.
”Ukrainan sota olisi voinut periaatteessa olla sellainen, mutta sekään ei lopulta tullut tarpeeksi lähelle.”
”Tarpeeksi suuri kriisi voisi olla EU:n hajoaminen, ilmastopakolaisten määrä räjähtäminen, mittava kauppasota tai suuri luonnonkatastrofi. Sota tukehduttaisi suoraan vallalla olevan vakauden”, Kuhmonen kertoo.
Isossa kuvassa kehitys siis näyttää vakaalta. Näin ei tietenkään ole yksittäisten tilojen tasolla.
On aika kysyä mielipidettä myös maanviljelijältä.
3 400 asukkaan Vieremällä maitotilan isäntä Antti Huovinen miettii kaikkea tätä. Hän onkin tutkijoita parempi vastaamaan moniin kysymyksiin.
Huovisen Kyrönniemen tila on vajaan 300 lehmän ja neljän robotin lypsykarjatila. Peltoa on viljelyssä 350 hehtaaria.
Huovinen linjaa, että tämänkaltainen tila pystyy yhden sukupolven aikana tekemään kaksi isoa peliliikettä.
Se on se maanviljelijän kvartaali, 25 vuotta.
Huovinen avaa hyvin, mikä on ison ja pienen tilan ero. Pienellä tilalla viljelijän pitää tehdä kaikki itse ja osata kaikki. Isolla tilalla pitää hallita kokonaisuus.
”Tässä ei kestä hirveästi tehdä virheitä. Ja jos kysytään yhtä asiaa, millä tämä pysyy pystyssä, niin se on kokonaisuuden hallinta.”
Hän arvioi, että mahdollisuudet vaikuttaa oman tilan kannattavuuteen ovat hyvät.
”Maidon tai lihan hintaan en voi vaikuttaa. Siksi pitää keskittyä kustannuksiin.”
Hän kertoo esimerkin: Enimmillään tilalla oli parisenkymmentä lehmää nykyistä enemmän.
”Noin kymmenen prosenttia tiputettiin lehmien määrää kun vaihdettiin lypsyasemasta robotille. Nyt ollaan samoilla maidoilla vähemmillä lehmillä ja työntekijöillä. Itseasiassa lähtee hieman enemmän maitoa. Siitä se kannattavuus tulee.”
Kaikille ei maalla ole tilaa. Kyrönniemen tila rajautuu järveen. Ympärillä on asutusta, joki ja mäkiä.
”Ja tuollapäin on kylä. Ei me voida triplata tuotantoa, en usko, että pystytään tuplaamaankaan”, Huovinen sanoo ja viittoo Vieremälle päin.
”Jokaisen pitäisi pystyä realistisesti katsomaan, että miten iso voin olla ja mikä on minun strategia. Ja sitten miettiä sitä polkua, miten päästä sinne.”
Ympäristöasioissa paine tiloille on kova, mutta Huovinen ei näe maidon tai lihan kysynnän rajusti laskevan.
Pankit ovat viime aikoina kiristäneet entisestään otettaan maatiloista. Suomalaisen Maaseudun (6.11.) mukaan tilan pitää olla jo valmiiksi Suomen parhaassa neljänneksessä, jotta rahoitusta investointiin irtoaa.
Neljännes Suomen maatiloista on noin 10 000 tilaa.
”Sanoisin, että kiristämisessä on varmasti ihan järkeäkin. Pankit haluavat varmistaa, että investointi kannattaa ja että tila selviää varmasti seuraavista vuosista”, Jyrki Niemi pohtii.
Huovinenkin on huomannut, että rahoituksen saaminen on vaikeutunut.
”Me olemme saaneet rahoitusta. Mutta tiedän tiloja, joihin pankit eivät ole uskoneet. Rahoitus on sitten saatu muualta ja investointi onnistunut. Pankkia voi vaihtaa.”
Ilman investointeja kannattavaa maatalouden tulevaisuutta ei ole. Siksi maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah (kd.) penäsi pankeilta yhteisvastuuta (MT 17.10).
Hänen mukaansa pankkeja on pidetty kriiseissäkin pystyssä siksi, että meillä on pankkeja, joista järjestyy rahoitusta investointeihin.
MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila pelotteli samaan aikaan dramaattisilla ajatuksilla siitä, että maatalouden investointien niukkuus ja jatkajien puute uhkaavat ruoantuotannon tulevaisuutta. Merkittävin ongelma on vaikeus saada rahoitusta.
”Nähdäänkö pian se, että suomalaisten tilojen omistajat ovat ulkomaisia, ja suomalaiset viljelijät renkejä tilojensa ulkomaisille omistajille”, Marttila kysyi tuolloin.
Yhä edelleen Marttilaa huolettaa sama asia.
”30 vuoden päästä meillä on tässä maassa maitotiloja ehkä 400, jollei tilannetta ohjata johonkin muuhun suuntaan. Se on aika vähän”, Marttila huomauttaa.
”Tilat olisivat tuolloin toki isoja, mutta samalla herää kysymys mistä pääomat tulevat. Virossa omistajuus ja yritysjohto eriytyvät ja omistajuus voi olla vaikka arabisheikeillä.”
Marttilan mielestä hyvinvoivia tiloja on Suomessa liian vähän.
”Pitäisi olla paljon, paljon enemmän tiloja, joilla menee hyvin. Luopujia on aivan liikaa.”
Marttilan mukaan tulevaisuuden tahtotila pitää laittaa kuntoon.
”Maatalousohjelmissa ja strategioissa ei ole kunnon tavoitetilaa. Korulauseita on helppo kirjoittaa, että kyllä meillä on puhtaat maat ja hyvä eläinten hyvinvointi. Että jonain päivänä vielä saadaan tästä kaikesta palkinto ja kuluttajat ryntäävät ostamaan kaikkea.”, sanoo Marttila.
”No, eivät muuten ryntää, jollei aktiivisesti myydä!”
”Pitäisi olla paljon, paljon enemmän tiloja, joilla menee hyvin. Luopujia on aivan liikaa.”
Maatalouden asiantuntijayhtiö Lanterra Oy:n toimitusjohtaja Timo Jaakkolan ajatukset tulevaisuudesta vievät keskustelua yrittäjyyteen.
”Maatalous ei ole mikään kollektiivi, vaan meillä on 40 000 erilaista tilaa ja siihen joukkoon mahtuu huikeita menestyjiä ja ihan toista laitaa”, Jaakkola toteaa.
Jaakkola ei näe, että meneillään olisi mitenkään erityinen jakso tilojen lopettamisen suhteen. Joskus tilan toimintaa vaan ei saada kannattavaksi.
Jaakkolan mukaan loputon rimpuilu, jossa kärsivät kaikki, ei ole ihmisarvoista. Mikään tila ei ole niin arvokas, että sen puolesta hajottaa perhe tai tuhota terveys.
”Pitäisi olla suvaitsevaisempi ja ymmärtää, että kun maataloudessa on menty yritysmäisempään suuntaan, siihen kuuluu se, että konkursseja joskus tulee.”
Jaakkola korostaa yrittäjän vastuuta. Ratkaisuja kannattavuuteen pitäisi hakea ensisijaisesti tilan sisältä.
”Ei niin, että toimintaympäristöä pitäisi jotenkin muuttaa, jotta ala olisi kannattava. Se mikä oli 10 tai 20 vuotta sitten, oli silloin. Millä tahansa alalla oma toiminta pitää sovittaa vallitsevaan aikaan ja tilanteeseen.”
Jaakkola ei näe mitään systemaattista estettä menestykselle, sillä kaikissa tuotantosuunnissa parhaat tilat tekevät erinomaista tulosta.
Vastaus jutun alussa esitettyyn kysymykseen selviää haastatteluista: Mitään yksiselitteisen oikeaa määrää tiloja ei ole.
Ei myöskään ole itsestäänselvyys, että tulevaisuuden tilat ovat vain suuria megayksilöitä. Pienikin tila voi toimia, jos se on onnistuneesti erikoistunut.
Maitotilojen määrästä Marttila miettii, että tavoite 30 vuoden päästä voisi olla nykyarviota tuplasti suurempi. Eli 400 sijaan olisikin 800 maitotilaa.
”Tavoitteena on oltava nykyarvioissa olevan tuotannon tuplaaminen 30 vuodessa. Tilojenkin määrä voi kaksinkertaistua kun on selkeä visio ja tahtotila.”
Jaakkolan tehtävä ei ollut määrittää koko suomalaista maataloutta, mutta jollain lailla hän sovitti sanansa sopivasti.
”Oikea määrä tiloja on määrä, joka kykenee toimimaan kannattavasti.”
- Osaston luetuimmat
