Maataloutta kohdellaan toisin kuin muita elinkeinoja

EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen paljasti 14.9. keinoja, joilla EU aikoo vastata korkeisiin energiakustannuksiin ja joilla pidetään EU-kansalaiset tyytyväisinä.

Listalla on myyntivoittokatto yrityksille, jotka saavat vallitsevassa tilanteessa paljon voittoa vähillä kustannuksilla, solidaarisuusmaksu sähkö- ja fossiilienergiayhtiöille, jäsenmaille mahdollisuus tarjota rahaa energiayrityksille, jotka ovat vaikeuksissa kasvaneiden vakuusmaksujen takia.

Windfall-veroakin väläytelty. Siinä voimalaitoksilta kerättyjä verotuottoja jaetaan kalliista kustannuksista kärsiville.

Miksi nämä kaikki ovat mahdollisia, kun puhutaan energiateollisuudesta? Miksi nämä kaikki ovat mahdottomia, kun puhutaan maatalousyrityksistä, jotka kärsivät voimakkaasti kallistuneista lannoitteista ja muista nousseista tuotantokustannuksista?

Missä on kotimaan päättäjien halukkuus ratkaista vakava ongelma?

Päättäjien puheet, että markkinoiden pitää hoitaa tilanne, on varsin naurettava, elintarvikeketjusta kun on markkinatalous varsin kaukana. Missä muussa tuotantoketjussa yksi ketjun osa on täysin poliitikkojen ja virkamiesten ohjauksessa ja muu osa täysin suurten yritysten käsissä. Niihin poliitikot ja virkamiehet eivät voi tai halua vaikuttaa.

Tätä lukeville päättäjille kysymys: sallittaisiinko alkutuottajille vastaavan laajuinen keskittyminen kuin tällä hetkellä kaupan alalla? Jos ei, miksi se on kaupan alalla sallittu? Miksi samat säännöt eivät siis päde koko elintarviketuotantoketjussa?

Jos asiaa alettaisiin puida oikeudessa, mikä olisi lopputulos?

Jos päättäjät toteavat, etteivät he voi puuttua markkinoiden toimintaan, mitä siinä tapauksessa on EU:n yhteinen maatalouspolitiikka (cap, common agricultural policy)?

Ilkka Pilpola

Mynämäki