Turvemaita voi viljellä myös niin, ettei hiilidioksidipäästöjä juuri synny

Jussi Knaapi mittasi maasta vapautuvaa hiilidioksidia viikko sitten viljelymenetelmäkokeen kentällä Loimaalla. Sänkipellon päästö oli olematon pari viikkoa puinnin jälkeen. Kuva: Veikko Niittymaa

Turvemaita on pidetty suurena hiilen päästölähteenä ja ne pitäisi nopeasti poistaa viljelystä, mutta onko asia niin yksioikoinen?

Agronomi Jussi Knaapi Isostakyröstä arvelee, että nurmea kasvava tai suorakylvetty turvepelto ei ole niin iso päästölähde kuin usein kerrotaan.

Knaapi esitteli hiilidioksidin mittaustuloksia Viljelymenetelmistä opittua -pellonpiennartilaisuudessa Loimaalla torstaina. Turvemaata ei Loimaalla ollut, vaan piti tyytyä savimaihin.

Knaapi näytti kuitenkin kuvia turvemailla tehdyistä mittauksista.

Knaapin mukaan hiilidioksidin (CO2) pitoisuus alenee kasvustossa, kun kasvit yhteyttäessään sitovat ilmakehän hiili­dioksidia. Ilmiö toimii samalla tavalla kaikilla maalajeilla, myös turvemailla.

”Oleellista on, että kyetään maksimoimaan yhteyttävä ajanjakso monipuolisella kasvivalikoimalla, nurmilla, kerääjäkasveilla ja syysviljoilla ja ylipäätään pitkään kasvaville kasveilla kuten sokerijuurikkaalla”, Knaapi toteaa.

”Pellon CO2-päästö on myös hoitokysymys, ei yksioikoista maalajin tai viljelytavan katsomista. Asiat voidaan tehdä hyvin tai vähemmän hyvin.”

Knaapin mukaan Suomessa on hyötyä viileistä ja usein kosteista syksyistä. Hiiltä vapautuu silloin maasta vähän.

Suomessa ilmakehän hiilidioksidin pitoisuus on noin 400 ppm eli miljoonasosaa. ”Pelto- ja metsävaltaisilla alueilla en ole koskaan kasvukauden aikana mitannut yli 380:n pitoisuutta”, Knaapi sanoo.

Kasvusto nappaa tehokkaasti hiilidioksidia. Knaapi on yhdessä Suomen suorakylvö­yhdistyksen puheenjohtajan Ari Koutosen kanssa mitannut keskikesällä kasvuston keskeltä jopa 250–280:n pitoisuuksia ja turvemaillakin on ollut alle 350 ppm:ää.

Turvemaan päästöt kasvavat muiden maalajien tapaan, kun maata muokataan. Suurin pyrske tulee heti muokkauksen jälkeen, ensimmäisen vartin aikana. Mittauksissa hiilidioksidin pitoisuus on noussut yli 600 ppm:ään, Knaapi toteaa.

Knaapi ja Koutonen mittasivat Loimaan suorakylvökokeen kentällä pidetyssä tilaisuudessa hiilidioksidin pitoisuutta pari viikkoa aiemmin puidulta sänkipellolta. Sen jälkeen he käänsivät maata lapiolla.

Maan kääntäminen jäljitteli kyntöä ja nosti pitoisuuden 410:stä 500 ppm:ään. Vartin päästä pitoisuus laski 490:een.

Kun pelto on paljas esimerkiksi puinnin jälkeen eikä sitä muokata, pinnan lähellä on hiilidioksidia yhtä paljon kuin ilmakehässä. Hiiltä ei juuri vapaudu eikä sitoudu, Knaapi tulkitsee.

Knaapin mukaan turvemaiden korkeiksi väitetyt CO2-päästöt perustuvat ehkä siihen, että raivioilta poistettu puu on mukana päästölaskennassa.

Samoin laskennassa oletetaan, että turvemaiden viljapeltoja viljellään perinteisesti kyntäen ja äestäen.

Jos pitkään viljelyssä ollutta turvemaata viljellään huolellisesti eikä sitä muokata, CO2-päästöt eivät hirmuisesti eroa kivennäismaista, Knaapi arvioi.

Ppm tarkoittaa miljoonasosaa. Esimerkiksi maapallon ilmakehässä on tällä hetkellä 411 ppm hiilidioksidia eli 0,0411 prosenttia ilman massasta.