Luonnonvarakeskuksessa etsitään parhaita kotimaisia humalakantoja viljelijöiden ja oluenpanijoiden käyttöön

Merja Hartikainen (vas.), Juha-Matti Pihlava, Teija Tenhola-Roininen ja Lidija Bitz tutkivat humalakasvustoa Jokioisten Elonkierto-puiston portilla. Kuva: Jaana Kankaanpää

Viljelijät, pienpanimot ja oluenpanon harrastajat ovat jo pitkään kyselleet Luonnonvarakeskuksesta, mistä saisi kotimaista, oluen tekoon hyvin sopivaa humalaa. Nyt sitä on luvassa, mutta vasta muutaman vuoden päästä.

Humalaa löytyy maailman markkinoilta monenlaista ja joka makuun. Raaka-aineiden täysi kotimaisuus olisi kuitenkin monelle oluen pientuottajalle myyntivaltti. Jos kotimaiseen humalaan vielä saisi liitetyksi tarinan, aina parempi.

Juuri tähän Lukessa nyt pyritään.

Ulkomaiset humalalajikkeet eivät Suomen oloissa välttämättä osaa aloittaa käpyjen tuotantoa tarpeeksi ajoissa ja siksi sadon saaminen on epävarmaa, tutkija Juha-Matti Pihlava kertoo. Juuri käpyihin kehittyvät aromaattiset aineet ja hapot antavat oluelle makua.

Kotimaisia humalakantoja kerättiin Lukessa jo vuonna 2012, mutta niille ei tehty kemiallisia analyysejä. Niiden arvoa oluen valmistuksessa ei siis tunnettu.

Asia sai uutta vauhtia, kun Lukeen saapui vuonna 2015 Bosnia-Hetsegovinasta kotoisin oleva, Sloveniassa opiskellut tutkija Lidija Bitz.

Slovenia on pieni maa, mutta humalantuottajana jättiläinen, maailman kymmenen suurimman joukossa. Viljelmän keskikoko on siellä 10 hehtaaria. Yhteensä humalaa viljellään 1 400 hehtaarilla ja 140 tilalla, Bitz havainnollistaa.

Sloveniassa on muun muassa laitos, joka on erikoistunut yksinomaan humalatutkimukseen.

Vuonna 2017 pantiin toimeksi. Luke julkaisi yhdessä kasvigeenivaraohjelman kanssa kuulutuksen, jossa suomalaisilta pyydettiin tietoa vähintään 50 vuotta vanhoista humalakannoista.

Kysely sai valtavan suosion, tutkija Merja Hartikainen kertoo. Yhteydenottoja tuli 1 400 – mistään muusta kasvista ei ole tullut yhä montaa ilmoitusta.

Eniten ehdokkaita saatiin Etelä-Suomesta, mutta edustettuna oli koko maa.

Lopulta tuhat humalakantaa pääsi tarkempiin tutkimuksiin. Niistä selvitettiin perimä sekä kemialliset ominaisuudet.

23 humalaa pääsi jatkoon. Niistäkin osa vielä tippuu kyydistä.

Nyt tarvitaan vielä ainakin kolme satovuotta, ennen kuin käpysatoa saadaan riittävästi jatkotutkimuksiin. Sen jälkeen valittuja kantoja pitää vielä lisätä, ennen kuin niiden taimia saadaan myyntiin, Hartikainen kertoo.

Kun kansalaisten ilmiantamia kantoja tutkittiin, niistä määritettiin kemiallisesti katkeroyhdisteiden määrä sekä aromiyhdisteprofiili, Pihlava kertoo. Nämä vaikuttavat oluen makuun.

Jatkoon haluttiin geneettisesti mahdollisimman monipuolisia kantoja.

Myös tarina vaikutti. Jos jatkoon pääsystä kamppaili kaksi muuten samanarvoista kantaa, tarinaltaan kiinnostavampi voitti.

Moni vastaaja kertoi, kuka humalan on aikanaan istuttanut, miten kauan se on tietyllä alueella kasvanut tai miten sitä on käytetty.

Esimerkiksi yksi kanta kasvoi villinä tervaleppämetsässä lähellä Kökarin kirkkoa. Kirkon kohdalla on aikoinaan ollut fransiskaanimunkkien luostari. Kasvi saattaa olla peräisin tuolta ajalta – se on ehkä aikanaan antanut makua munkkien panemalle oluelle.

Vaikka kantojen etsintä on päättynyt, ilmoituksia tulee yhä.

"Jos jatkoon pääsevät valittaisiin nyt, mukaan olisi päässyt monta upeaa kantaa lisää", tutkija Teija Tenhola-Roininen toteaa.

Johonkin oli kuitenkin pakko vetää raja, sillä tutkimuksen rahoitus on tiukalla.

Jo nyt on kuitenkin selvää, että humala kuuluu Suomen kotoperäisiin kasveihin, on kasvanut täällä satojen vuosien ajan ja että sen perimä on muodostunut aivan omanlaisekseen.

Niin käyttöominaisuuksiltaan kuin tarinaltaan ainutlaatuisia kantoja on siis tulossa markkinoille, kunhan vaan jaksamme odottaa!