Hyvinvointiasiantuntija: Moni asia pielessä Uuden-Seelannin lammastiloilla

Laiduntavia lampaita Uuden-Seelannin Eteläsaarella. Kuva: Terhi Torikka

Uusi-Seelanti on lähes 30 miljoonalla lampaallaan lammastuotannon suurmaa, mikä näkyy myös suomalaisten lihatiskien valikoimassa. Suurin osa täällä kulutetusta lampaan ja karitsan lihasta tulee juuri Uudesta-Seelannista.

Suomalaisissa mielikuvissa alue on ihanteellinen lampaiden hyvinvoinnille. Ainakin lampaat saavat laiduntaa vihreillä niityillä vuoden ympäri.

Silti Uuden-Seelannin lammastalouteen liittyy monia sellaisia ongelmia, joihin suomalaisten lammastilojen eläimet eivät törmää. Näin kirjoittavat pääsiäisen Facebook-päivityksessään eläinten hyvinvointiin liittyviä asiantuntijapalveluita tarjoavan yrityksen Armenta Benessin asiantuntijat.

Esimerkiksi sillä on oma kääntöpuolensa, että maassa on lämmintä vuoden ympäri: paukkupakkaset eivät tuhoa eläimiä vaivaavia loisia ja hyönteisiä.

"Kärpäset munivat mielellään etenkin lampaiden takalistoon, mihin karva tuppaa huopaantua ja uloste tarttuu karvapaakkuihin kiinni", päivityksessä kirjoitetaan.

Ja mitä tästä seuraa? Varotoimenpide: koska uusseelantilaiset lampaat ovat pitkähäntäisiä toisin kuin suomalaiset lajitoverinsa, karitsojen hännät typistetään 4–7-senttisiksi.

Typistäminen tehdään joko kuumaraudalla leikaten tai kuminauhalla, joka aiheuttaa hännän kuolion. Vähitellen kuolioon mennyt häntä putoaa pois.

"Toimenpiteeseen ei käytetä kivunlievitystä", päivityksessä todetaan.

"Äärikeinona eräillä erittäin vahvakarvaisilla lammasroduilla, kuten merinolla, takapuolen ihoa poistetaan samasta syystä ('mulesing')."

Kuminauhaa käytetään myös monilla tiloilla pässilampaiden kastrointiin.

"Suomessa ei lampaita rutiinisti kastroida, sillä ruuantuotantoon teurastettavat karitsat eivät pääsääntöisesti saavuta sukukypsyyttä."

Merkittävä ongelma Uuden-Seelannin lammastuotannossa on myös erittäin korkea karitsakuolleisuus, asiantuntijat kirjoittavat päivityksessään.

Kun Suomessa hälytysrajana pidetään seitsemän prosentin kuolleisuutta, Uudessa-Seelannissa keskimäärin joka viides karitsa menehtyy – "pahimmillaan tilatason karitsakuolleisuus on jopa puolet elävänä syntyneistä".

Syinä suureen kuolleisuuteen ovat kirjoittajien mukaan sääolot sekä puutteet karitsoiden voinnin valvonnassa: laitumella eläimet ovat käytännössä oman onnensa nojassa.

Lisäksi puutteita on niin sanotun emäsiteen muodostumisessa eli emät saattavat hylätä karitsansa, jos riittävää sidettä emän ja karitsan välille ei pääse muodostumaan.