”Olisi tärkeää yrittää luoda toivoa, ettei tulevaisuus ole pelkkää luopumista ja uhkakuvia” – maaseudulle tarvitaan toivoa ja toimintaa

Eräs tärkeä tulevaisuutta rakentava tekijä on uskallus ajatella suuremmin kuin tavallisesti, kääntää katse horisonttiin ja sen yli, kirjoittaa Soja Sädeharju. Kuva: Petteri Kivimäki

”Kuule, soitin nyt sulle sen Maaseudun Tulevaisuuden tekstin takia. Kiitos, kun nostat esiin maaseudun ja viljelijöiden asiaa. Ei meitä tavallisia ihmisiä täällä maalla kuulla. En enää tiedä, kelle tätä asiaani soittaisin. On hienoa, että te, joita kuunnellaan, puhutte näistä. Jatka samaan malliin!”

Tällaiset yhteydenotot kasvoivat räjähdysmäisesti sen jälkeen, kun nostin osaltani viljelijöiden hyvinvoinnin ja maaseudun autioitumisen keskusteluun (muun muassa yliössä, MT 19.2.). On ollut kunnia saada toimia toivon tuojana ja äänen antajana heille, jotka ovat kokeneet, ettei heitä kuulla. Haluan myös jatkossa olla osaltani ylläpitämässä maaseudulle ja viljelijöille toivoa tuovaa keskustelua, sillä näinä aikoina hyvän tulevaisuuden toivolla on mitä suurin merkitys.

Kuten eräs tutkimukseni viljelijöistä totesi: ”Jos meillä ei olisi toivoa, eihän meillä olisi mitään”.

On selvää, ettei toiveikkuus ole helppo laji, jos omalla kylällä kollegat laittavat pillejä pussiin samalla kun tilin saldo pyörii lähellä pakkaslukemia, tai mikä kenenkin kohdalla se merkittävin hyvinvointia heikentävä tekijä onkaan.

Hankalissakin olosuhteissa toivo on kuitenkin eteenpäin työntävä voima. Se on aktiivista toimijuutta, ei sanahelinää tai passiivista paremman odottelua. Toiveikkuuden ruokkiminen ja ylläpitäminen on taito, jota voi kehittää samoin kuin mitä tahansa muutakin taitoa.

Pelkkä toivon ruokkiminen ei kuitenkaan riitä tilanteessa, jossa valtatie vaikuttaa melko yksisuuntaiselta reitiltä maalta kaupunkiin.

Arkitodellisuuksien etääntyminen pienessä maassamme kaupungin ja maaseudun asukkaiden välillä on asia, johon pitäisi suhtautua vakavuudella. Meillä ei ole varaa polarisaatioon, kun tarvitsisimme enemmän yhtenäisyyttä.

Olisi otettava käyttöön toimenpiteitä, joilla maaseutua konkreettisesti elävöitetään ja tehdään tiestä aidosti kaksisuuntainen.

Ilahduin havaitessani maa- ja metsätalousministerin kutsuvan osallistujia syksyllä toteutettavaan Maaseutuparlamenttiin juuri samoissa, toivon ja vahvojen paikallisyhteisöjen rakentamisen teemoissa. Moni muukin toimija tutkijoista eri organisaatioihin pyrkivät nostamaan toiveikasta mielialaa ja etsimään keinoja voimistaa maaseudun elinvoimaa.

Kun on yhteistä tahtoa edistää maaseudun elävöitymistä ja vahvoja paikallisyhteisöjä, silloin myös mahdollisuudet onnistua ovat suuremmat.

Eräs tärkeä tulevaisuutta rakentava tekijä on uskallus ajatella suuremmin kuin tavallisesti. Kääntää katse horisonttiin ja sen yli. Antaa mahdollisuus ajatuksille, jotka tuntuvat mahdottomilta toteuttaa, mutta jotka loisivat uudistavaa hyvinvointia koko maahamme. Ja sitten lähteä toteuttamaan niitä asioita.

Esimerkiksi teknologia tarjoaa valtavasti ratkaisuja eri palveluiden tuottamiseen, työskentelyyn ja koulutukseen, ja maatilat voisivat tuottaa laaja-alaisesti hyvinvointia ympäröiville yhteisöilleen. Näiden avulla voitaisiin vahvistaa maalla asumisen edellytyksiä; maallemuuttajat tuovat tullessaan monia paikallisesti ja kansallisestikin hyvinvointia lisääviä vaikutuksia.

Jos joku olisi keksinyt ehdottaa sata vuotta sitten, että traktoreita tulisi olemaan viisinkertaisesti enemmän kuin hevosia, että jokaisella kansalaisella on pieni laite taskussaan, jolla voi välittää videokuvaa ja olla yhteydessä joka maailman kolkkaan välittömästi, tai että ylensyönti aiheuttaa suurempia ongelmia maassamme kuin nälkä, ne olisi kuitattu utopistisiksi väitteiksi.

Näiden asioiden tuleminen ei ollut silloin mitenkään näkyvissä, ja silti olemme kehittäneet nämä asiat osaksi arkeamme verrattain lyhyessä ajassa.

Miksipä emme pystyisi kehittämään tasaisesti asutettua, omavaraisuusasteeltaan korkeaa Suomea ja elävää maaseutuakin?

Meillä todella on toivoa asioiden kääntymisestä parempaan suuntaan. Mukaan kuitenkin tarvitaan kaikki, kaupunkilaiset ja maalaiset, viljelijät, tutkijat ja kouluttajat sekä päättäjät ja yritykset.

Käänne tarvitsee rohkeutta ja konkretiaa kaikilta, mutta erityisesti niiltä, joilla on päätäntävaltaa.

Maaseudun tulevaisuus on vaikuttanut pitkään synkeältä. Nyt kuitenkin toivo yhteisestä tavoitteesta on virinnyt.

Kuten eräs tutkimukseni viljelijöistä sanoi: ”Olisi tärkeää yrittää luoda toivoa, ettei tulevaisuus ole pelkkää luopumista ja uhkakuvia. Ja että kyllä me pystymme tekemään paljon. Ja että ehkä ei kannata luovuttaa.”

Ei luovuteta. Tehdään yhdessä.

Soja Sädeharju

väitöskirjatutkijaksi

Itä-Suomen yliopisto

Kestilän tila, Urjala