Vain kaksi sotaa keskeyttivät Tikkasen työt kotitilalla
Pian 100 vuotta täyttävä sotaveteraani Tauno Tikkanen lukee ikätoverinsa Maaseudun Tulevaisuuden kannesta kanteen.
Tauno Tikkanen joutui nuorena miehenä koviin paikkoihin talvi- ja jatkosodissa. Sodan jälkeen hänet ylennettiin ylikersantiksi.Maaliskuussa sata vuotta täyttävä Tauno Tikkanen on asunut koko pitkän elämänsä Kiuruveden Salmenkylällä. Lassilan kotitilan askareista hän on irtautunut vain asevoimien palvelukseen.
Tikkanen aloitti varusmiespalveluksensa Karjalan Kannaksella syksyllä 1938. Aliupseerikoulun jälkeen hän kotiutui, mutta poliittisen tilanteen kiristyessä syksyllä 1939 oli edessä paluu Kannakselle.
”Minun vartiovuorollani talvisota syttyi seitsemältä aamulla. Olin vuorollani valvontatornissa, kun venäläiset alkoivat ampua äkkiä kaikella arsenaalillaan. Tulet levisivät teille kuin laavavirrat ja taivas hehkui punaisena. Sitä ei voi ymmärtää kukaan, joka ei ole sitä itse kokenut.”
Tyytymätön kartanonrouva
Tikkanen oli Kannaksella miltei koko talvisodan ajan kiivaiden taisteluiden keskiössä. Hän haavoittui 13 päivää ennen sodan loppumista.
”Valtasimme tukikohtaa takaisin venäläisiltä. Lähetti ja komppanian päällikkö kaatuivat siinä hyökkäyksessä. Saimme tukikohdan itsellemme, mutta vihollinen otti sen heti takaisin valtavalla tykistökeskityksellä. Jouduimme perääntymään ja suojauduimme matalaan männikköön.”
Valtava lentolaivue pommitti puiden katveeseen suojautuneita suomalaissotilaita.
”Minulla kävi siinä hyvä onni. Jätin sukseni ja sauvani kuusen juurelle. Puuhun osui pommi, ja kuusi ja sukset menivät pieniksi päreiksi. Itseeni osui vain pieni sirpale.”
Tikkanen vietti sodan viime viikot Rauhan sotilassairaalassa Porissa.
”Jouduimme monta kertaa suojautumaan bunkkeriin sielläkin, kun ilmahälytyksiä tuli.”
Kun talvisota päättyi, oli sairaalan omistanut kartanonrouva tyytymätön.
”Hän sanoi meille sotilaille, että olisi pitänyt jatkaa taistelua. Vastasin, ettei voi sotia, kun ei ole varusteita. Miten voimakasta vihollista vastaan voi puolustautua, kun ei ole edes tarpeeksi ammuksia?”
Peruuntunut loma harmittaa yhä
Välirauhan ajaksi Tikkanen palasi Kiuruveden Salmenkylälle.
”Viljelin normaalisti maata ja tein tilan töitä, mutta koko ajan sodan uhka oli ilmassa.”
Jatkosodan alettua tuli lähtö Rukajärvelle, jossa Tikkanen palveli sodan loppuun asti kersanttina.
”Parasta oli, kun välillä pääsi lomalle ja kotipuoleen.”
Hän kihlautui vaimonsa Martan kanssa 1942, ja häitä juhlittiin seuraavana vuonna.
Vielä tänä päivänäkin Tikkasta harmittaa yksi peruuntunut loma.
”Se oli komppanianpäällikön typeryyttä. Hän oli muuten hyvä mies mutta humalassa hölmö. Hän tuli kännissä korsulle enkä huutanut huomiota, kun en halunnut herättää nukkuvia poikia. Siitä hyvästä vuoroloma siirtyi kuukaudella.”
Sodan jälkeen Tikkanen palasi fyysisen maataloustyön pariin. Lisätienestejä hän haki metsätyöreissuilta Lapista ja Kainuusta.
”Ei ollut mitään koneita, kaikki piti tehdä käsipelillä. Mutta se oli terveellistä hommaa.”
Kotitilan voimanlähteenä oli hevonen. Lehmiä oli kahdeksan ja viljeltyä peltoa kahdeksan hehtaaria.
”Tämä oli tyypillinen yläsavolainen tila. Pelloilla viljeltiin kaikkea mitä pystyttiin, parhaimmillaan kuutta lajia.”
Kun lypsykoneet tulivat kuvioihin, alkoi työ tuntua vaikealta. Omat lehmät laitettiin pois 1975, ja Tikkanen jäi eläkkeelle 65-vuotiaana 1980-luvun alussa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
