Aarre: Vongoiva on kokeneellekin hiihtäjälle haastava kohde – lähimmät tiet ovat kaukana, ja kulkijoita on tunturissa talvella vähän

Kova viima hellitti saapuessamme Lihakuruun. Siellä oli hyvä pitää lounastauko. Kuva: Arto Komulainen

Aiemmilla retkilläni Kemihaaran suoalueilla olin tähyillyt kohti Vongoivaa, Saariselän alueen itäistä ja eteläistä tunturia. Vongoivan alueeseen liittyi hienoja retkikertomuksia, ja jo tunturin nimi itsessään oli houkutteleva.

Vongoiva on usean kymmenen kilometrin päässä lähimmistä teistä, joten hiihtomatkaa kertyisi reilusti.

Tiesin Saariselän itäisen tunturialueen olevan kaunista tunturiylänköä, jossa liikkujia on talvella niukalti. UK-puistossa on kattava tupien verkosto; tupia on melkein koko alueella kymmenen kilometrin välein.

Vuomapää, Siulapää, Reutunturi, Anteripää ja eteläisimpänä Vongoiva ja sen räystäs muodostavat upean tunturiseudun. Sinne oli viimeinkin päästävä.

Päätimme tehdä poikani Samulin ja ystävämme Sami Koskimaan kanssa nopean tiedusteluretken Vongoivan maisemissa. Hain ja sain tupien huoltouralle luvan moottorikelkalle.

Kelkalla siirtyminen tasaisten suomaisemien halki ja Jaurujoen vartta pitkin kävisi joutuisasti aina Siulan ruoktulle asti. Sieltä nousisimme suksille, hiihtelisimme Vongoivalla ja yöpyisimme Vongoivan kammilla. Näin suunnitelma kolmen päivän retkelle oli valmis.

Tuiskun tasoittamassa hangessa menimme vanhaan halpaan: eksyimme vaaran itäpuolelle poro- ja rajamiesten käyttämälle uralle.

”Miten täällä tulee rajavyöhyke vastaan”, huikkasi kuskina toiminut Samuli. Tässä vaiheessa arvasin, kuinka oli käynyt. Ei auttanut muu kuin palata takaisin suon laitaan, kääntyä oikealle uralle ja jatkaa vanhaa poroaidan viertä alas.

Pääsimme melkein Siulan ruoktulle asti ilman kommelluksia. Ennen kämppää ura nousee jyrkän töyrään päälle. Kelkalla oli otettava alhaalla mutkan takaa hyvät vauhdit, jotta pääsisimme lastin kanssa ylös. Mutkassa ahkio kaatui ja kyydissä olleen puusukseni kärki katkesi.

”Voi samperin samperi, mitäs nyt”, kirosin huonoa tuuriamme.

Vaihtoehtoja oli kaksi. Ensimmäisessä lähtisin Samin kanssa hiihtämään ja Samuli jäisi kelkkoineen kämpälle. Toisena vaihtoehtona palaisimme Tahvontuvalle yöksi, korjaisimme suksen iltapuhteina ja jatkaisimme seuraavana päivänä.

”Kun tänne asti on tultu, hiihtämään minäkin haluan”, totesi Samuli. Näin oli jälkimmäinen vaihtoehto selvä, siispä viitisen kilometriä takaisin Tahvolle.

Koska siellä ei ollut muita majoittujia, päätimme telttayön sijasta jäädä yöksi tupaan. Ilta vierähti leppoisasti suksea kuntoon nikkaroidessa. Päivällinen ja sauna pelastivat huono-onnisen päivämme.

Seuraavana aamuna pääsimme hiihtämään, mutta Vongoivan kammi jäi meiltä saavuttamatta, samoin itse Vongoiva. Huhtikuun alkupuolella päätin lähteä yksin uuteen yritykseen.

Lue Aarteen jutusta, miten Arto Komulaisen hiihtovaellus yksin lopulta sujui. Katso myös talvivaeltajan varustevinkit!