Metsä

Jokainen kiviaita ja kiviröykkiö, pientareen pajukko ja valtaojan heinäiset pientareet ovat tärkeitä: ne elättävät monipuolisen eläin- ja kasvilajiston

Kahden erilaisen ekosysteemin – esimerkiksi metsän ja pellon tai metsän ja suon – raja on monipuolinen elinympäristö, jota hyödyntävät kummankin ekosysteemin lajit.
Jorma Peiponen
Kuvan kaltainen ketorinne on nykymaisemassa jo luksusta. Silloin kun joka tilalla oli karjaa, joka laidunsi metsässä, tällaisia ketorinteitä oli kaikkialla.

Monia kummastutti varmaan muutaman vuoden takainen uutinen, jossa kerrottiin, että Lontoon esikaupunkialueilla on enemmän pölyttäjähyönteisiä kuin maaseudulla. Siitä sai moni luomun kannattaja lisää vettä myllyynsä.

Tiedeuutinen oli kuitenkin vääristynyt matkalla, kun tiedon välittäjät eivät olleet ymmärtäneet tutkimuksen sisältöä. Tutkimus osoitti, että kaupunkialueilla pölyttäjälajeja on enemmän kuin maatalousympäristössä; pölyttäjien yksilömääriä ei siinä verrattu.

Kun vertailukohtina on laakea peltomaisema ja kaupungin pientaloalue, on selvää, että kaupungissa on enemmän erilaisia ekolokeroita, enemmän erilaisia elinympäristöjä ja siis myös enemmän lajeja.

Siellä on puistoja, puutarhoja ja pihoja, niissä kukkapenkkejä, lammikoita, kivikkoryhmiä, tarkoin rikkaruohoista perattuja käytäviä ja nurmikoita, mutta myös hoitamattomia takapihoja ja joutomaita, kiviaitoja ja muureja, joiden rakoset tarjoavat elintilaa niin hyönteisille kuin kasveillekin.

Puutarhoissa ja puistoissa on kukkia läpi koko kasvukauden – omistajathan suorastaan kilpailevat siitä, kuka tarjoaa komeimman kukkaloiston. Lukuisille pölyttäjälajeille puutarhakaupunki on likimain paratiisi!

Nyt voimme palata Suomen maaseudulle ja ymmärtää, miksi jokainen kiviaita ja kiviröykkiö, pientareen pajukko ja valtaojan heinäiset pientareet ovat tärkeitä: ne elättävät monipuolisen eläin- ja kasvilajiston, myös pölyttäjiä, jotka tulevat pellolle silloin, kun siellä härkäpapu, herne tai rypsi niitä odottavat.

Pellon ja metsän saumakohdissa elävät myös pedot ja loiset, jotka tulevat vainoamaan viljelykasveja vaivaavia tuholaisia.

Maaseutu on peltoa ja metsää. Näin yksinkertainen mielikuva monella on maaseudusta. Niistähän maaseudun rahavirrat lähtevät, pellosta tai metsästä. Se vähä, mitä jää peltojen ja metsän väliin, ei tuota rahaa, mutta on olennaisen tärkeätä luonnon monimuotoisuudelle.

Ajatus, että jokaisen neliömetrin pitäisi tuottaa, on tuhoisa ja syynä laajoihin lajituhoihin eri puolilla maapalloa.

Pellolla viljellään yhtä ainoata kasvilajia, josta pyritään saamaan mahdollisimman suuri sato. Siksi kaikki muut kasvit yritetään torjua rikkaruohoina. Sadon varmistamiseksi sieni- ja hyönteistuholaiset torjutaan ruiskutuksin. Siinä samalla menevät hyödylliset pedot ja pölyttäjät.

Muokattu pelto ei suo ympärivuotista elinympäristöä kovinkaan monelle lajille. Pahimmassa pulassa ovat laajoja yhtenäisiä aukeita vaativat lajit, kuten peltopyy, peltosirkku, kiuru, töyhtöhyyppä ja isokuovi, kun niiden pitäisi löytää suojaisa paikka keskeltä peltoa.

Näin ymmärrämme senkin, miksi salaojitus oli niin turmiollinen peltojen eliöstölle. Näkyvintä on tietysti ollut pelto­linnuston köyhtyminen, mutta sama on koskenut peltojen hyönteislajistoa, niin perhosia kuin mesipistiäisiäkin. Sarkaojat pientareineen tarjosivat suojapaikan ja ravinnon silloinkin, kun pelto oli mulloksella.

Suhteellisen pienet peltoalat ja vaihtelevat pinnanmuodot – peltojen keskellä olevat kalliomäet ja metsäsaarekkeet – ovat olleet monimuotoisuuden pelastus Suomessa. Meillä ei ole kymmenien neliökilometrien laajuisia peltoaukeita, joilla laidasta laitaan viljellään samaa kasvia – soijaa, puuvillaa.

Kannattaa monestakin syystä pyrkiä siihen, ettei metsä kohoasi pellon reunasta jyrkkänä muurina vaan pehmeämmin. Pellon ja metsän rajaan syntyy melkein luonnostaan pensaitten ja lehtipuitten vyö.

Saumakohdassa elää sekä metsän että avomaan lajeja. Jos metsän ja pellon väliin muodostuu vähääkään laajempi keto- tai niittykaistale, siinä elää jo varsin monipuolinen hyönteislajisto. Se on myös suojapaikka riistalle.

Nämä metsän ja aukean rajapinnat ovat myös lukuisten eliölajien viimeisinä turvapaikkoina.

Jyrkkä kahtiajako pellon ja metsän välillä syntyi vasta sotien jälkeen. Vielä 1930-luvulla maaseudulla oli runsaasti niittyjä, ketoja ja hakamaita, joilla karja laidunsi, mutta jotka muutoin saivat olla kutakuinkin rauhassa. Kun ne jäivät maatalouden muuttuessa metsittymään tai raivattiin pelloiksi, kävi avomaan lajien elämä tukalaksi.

Keto- ja niittylajien uhanalaisuus on paljon todempaa kuin metsälajien.

Metsä tulee paljolti toimeen omillaan, sillä metsä on monilajinen ekosysteemi, vakaa ja täynnä erilaisia pienympäristöjä, mikrohabitaatteja. Suurin osa eliölajeista on pieniä, ja siksi erilaiset pienetkin maaston, puuston tai kasvipeitteen poikkeamat rikastuttavat olennaisesti lajistoa.

Elinympäristöjen monimuotoisuuden turvaaminen on ollut yksi metsälain lähtökohdista. Siksi siellä on pykälä erityisen arvokkaista elinympäristöistä, ja siksi hoito-ohjeissa kehotetaan säästämään kaikki tavanomaisesta metsämaisemasta poikkeavat kohteet.

Katso uusin video: Vaellan-kevytmoottorikelkan voi purkaa pieniin osiin – ja muuntaa halutessaan mönkijäksi
Lue lisää

Tutkimus: Majavan toimet hyödyttävät monia eläimiä jopa vuosikymmeniä

Toimettomuuden hinta

Aarre: Lehtipuut ovat metsän monimuotoisuudelle tärkeitä – Tiedätkö, mikä laji on kaikista tärkein?

Aarre: Käävät ovat kaksijakoisia eliöitä – Niillä on tärkeä rooli ekosysteemissä, mutta toisaalta ne ovat pahoja tuholaisia