Kihokki on soiden arvokasvi, jonka viljely voisi tuoda uutta käyttöä virheojitetuille turvemaille

Pyöreälehtikihokki (Drosera rotundifolia) on lihansyöjäkasvi. Lehtien karvoissa on limapisaroita, joihin hyönteiset jäävät kiinni. Kuva: Hannu Nousiainen

Harvassa ovat kasvit, joille on olemassa toimivat markkinat, joista on pulaa ja joille on olemassa viljelymenetelmä – mutta jota ei tuoteta missään.

Sellainen harvinaisuus on suomalaisiltakin soilta tuttu kihokki. Se on myös useimmissa Euroopan maissa uhanalainen ja suojeltu.

"Euroopassa on markkinoilla jo noin 300 kihokkipohjaista tuotetta", kertoo tutkija Leila Korpela Luonnonvarakeskus Lukesta.

Kihokki on kokonaisena kerättävä lääkekasvi, koska vaikuttavia aineita on koko kasvissa, eniten kukissa. Kasvit kerätään nuppuvaiheessa tai kukkivana heinä–elokuussa. Keräämisen jälkeen kasvi pitää saada nopeasti kylmäsäilytykseen tai pakkaseen, sillä se lähetetään tilaajalle tuoreena tai pakastettuna. Satoa ei siis kuivata.

"Oulun seudun 4H-yhdistyksen toimesta suomalaista pyöreälehtikihokkia on kerätty jo vuosikymmenien ajan Pohjois-Suomen soilta. Sitä viedään Sveitsiin, josta BioForce AG valmistaa siitä Vogelin Drosinula-mikstuuraa.”

4H-yhdistys järjestää kihokinkeruukursseja joka kesä. Kerääminen vaatii maanomistajan luvan, Korpela muistuttaa.

Viljelemällä kihokkia avomaan turvepenkeissä satoa saatiin 50–100 kertaa enemmän kuin luonnonkasveista.

Pyöreälehtikihokki nuppuvaiheessa Kuva: Sari Kantinkoski

Toimivista markkinoista huolimatta kihokkituotteiden valmistus nojaa nykyisellään kokonaan luonnosta kerättävään satoon. Kihokki ei ole vielä missään päin maailmaa tuotantokasvi.

Sen kosteikkoviljelyä kuitenkin kehitetään tehokkaasti Pohjois-Saksan entisillä turvemailla Greisswaldissa, Korpela kertoo.

Suomessa kihokin viljelyä on ehditty testata vasta pienellä koealalla Parkanossa.

Saksan viljelyalueet ovat entisiä turvemaille muodostuneita peltoja tai niittyjä, jotka on ennallistettu nostamalla vedenpintaa. Näiden alueiden varsinainen viljelykasvi on rahkasammal, mutta kihokkia on onnistuttu kasvattamaan sen seassa.

Kyse ei kuitenkaan ole saksalaisesta ideasta vaan suomalaisesta.

"Kihokin viljelymenetelmä on kehitetty Suomessa jo yli 20 vuotta sitten. Tätä menetelmää he nyt soveltavat Saksassa."

Kehittäjä on monesta muustakin yhteydestä tuttu unkarilaissyntyinen yrttitutkija, yliagronomi Bertalan Galambosi. Hän kehitti kihokin viljelymenetelmää silloisen MTT:n koeasemalla Mikkelissä.

"Tulokset olivat silloin hyvin lupaavia. Viljelemällä kihokkia avomaan turvepenkeissä satoa saatiin 50–100 kertaa enemmän kuin luonnonkasveista. Silloin viljelyä kokeiltiin myös kasvihuoneissa, mutta avomaan turvepenkeissä kihokki kasvoi tasaisemmin ja voimakkaammin."

Pyöreälehtikihokin kukka. Kuva: Sari Kantinkoski

Kihokin kaupallinen tuotanto voisi Suomessa olla toimiva vaihtoehto metsätaloudellisesti heikkotuottoisille eli niin sanotuille virheojitetuille turvemaille. Ne tiedetään Korpelan mukaan sopiviksi elävän, kasvihuoneiden kasvualustaksi käytettävän rahkasammaleen korjuukohteiksi.

Näillä alueille jää noston jälkeen paksu turvekerros ja osittain elävää rahkasammalta.

"Kitumaiden ojitetuilla turvemailla vesitalous ja pH ovat kihokille sopivat. Kihokki pääsisi kasvamaan, kun ei ole vielä kilpailevaa muuta kasvillisuutta. Samalla näille alueille saataisiin nopeammin elävää kasvillisuutta sitomaan hiiltä."

Sen sijaan turvepelloille kihokki ei sovi. Ne ovat kasville liian ravinteisia, eikä niissä ole sille riittävästi kosteutta.

Kihokkikasvusto voidaan perustaa Korpelan mukaan siemenestä tai esikasvatetuista taimista.

"Olemme vasta kehittämässä tätä systeemiä. Ensimmäiset siemenet on joka tapauksessa kerättävä luonnosta. Kun on saatu ensimmäiset kukkivat kasvustot, niistä saadaan sitten jatkossa siementä."