Luuri käteen, niin asia selviää

Mielipide|Ihmissuhteet

25.10.202220:33

Kolumni

Suvi Jylhänlehto

Haastattelen työssäni paljon niin sanottuja tavallisia ihmisiä. Heitä, joille toimittajat eivät joka päivä soittele.

Usein huomaan puhelun vastaanottajan äänessä häkellyksen, että juuri hänelle soitettiin. Ja että ylipäänsä joku vielä soittaa puhelimella.

Puhelimessa asiat hoituvat nopeasti ja luontevan kohteliaasti ja vastauksen saa saman tien.

Aika ajoin saan toimia haastattelijan lisäksi myös terapeuttina, kun puhuja pääsee vauhtiin. Mieltä painaa moni asia ja vihdoin joku kuuntelee. En anna neuvoja, mutta hetken voin kyllä kuunnella. Usein se riittää.

Ystävien kesken kuulumiset tulee kysyttyä perin pohjin ja jo äänenpainosta ymmärtää, jos jokin painaa mieltä.

Puhelimessa ei tarvitse jatkuvasti pehmentää sanomaa teennäisillä ja monitulkintaisilla hymiöillä. Viesteissä on aina väärinymmärtämisen mahdollisuus, jota epämääräiset selitykset yleensä vain pahentavat.

Ystäväpiirien viestiryhmät eri sovelluksissa ovat mainio väline kollektiiviseen yhteydenpitoon ja tapaamisten suunnitteluun, mutta ryhmien huono puoli on se, että paljon kiintoisia keskusteluja menee ohi.

Kun on kiire ja näkee, että ryhmään on tullut toistakymmentä viestiä, eikä itse ehdi juuri silloin reagoida, tulee olo, että siellä ne nyt pitävät hauskaa, kun minä pakerran töissä.

Kurja olo tulee myös silloin, kun joku kysyy kaikilta mutta kukaan ei vastaa. Monet upeat keskustelunavaukset ovat jääneet akuutimpien aiheiden alle.

Vastausten odotus lisää ärsytyksen tunnetta viestikumppaneita kohtaan. Paljon energiaa patoutuu pieneen sisäiseen kiukkuun: miksi hän ei jo vastaa?

Terveydenhuollon viestijärjestelmät saattavat olla jonkun käyttäjän mieleen, mutta eivät ne ainakaan tiedonkulkua nopeuta.

Viime viikolla sain sairaanhoitopiiriltä tekstiviestin, jossa kerrottiin, että minulle on muistutus verkkopalvelun kalenterissa. Palveluun kirjaudutaan verkkopankkitunnuksilla.

Käy ilmi, ettei minulle ole mitään muistutusta, sen sijaan lapselleni on. Täytyy siirtyä puolesta-asiointiin ja valita lapsi, jonka puolesta asioi. Onneksi arvaan, kumman lapsen asiasta on kyse.

Lopulta monen polun päästä löytyy viestinä kellonaika, jolloin minun ja lapseni täytyy tulla sairaalaan. Tietoturvasyistä tätä kellonaikaa ei tietenkään voinut kertoa siinä tekstiviestissä, joka kännykkääni tuli.

Soittamalla tieto olisi tullut kerrotuksi muutamassa sekunnissa.

Parhaimmillaan ystävien viestiketju on verbaalista ilotulitusta, jota on ilo lukea silloin kun ehtii, julkisissa liikennevälineissä tai yöllä yksin hykerrellen.

Tärkeisiin asioihin on helppo palata, kun viestiin tulee dokumentoitua, mistä on sovittu.

Mutta auta armias, kun joku lähettääkin ääniviestin, etkä yhtään tiedä, mikä on sen sisältö, missä ja kenen seurassa sen voi kuunnella. Miten ihmeessä niihin edes vastataan? Vähän kuin kaksi puhelinvastaajaa keskustelisi keskenään.

Toisaalta taas pitkä ääniviesti on parhaimmillaan kuin hyvä podcast, jonka kuuntelemista oikein odottaa.

Mikään ei kuitenkaan virkistä niin kuin pitkä puhelu hyvän ystävän kanssa. Siihen ei ole koskaan täydellisen hyvää hetkeä, mutta sellaista ei kannata jäädä odottamaan.

Edesmennyt mummini tapasi sanoa, että jos et pääse käymään, puhelu on ihan yhtä hyvä. Muistutan siis itseäni: luuri käteen!