Onkohan viljelijällä erityinen vihersilmä?
Minkä kasvin näkeminen kasvukaudella sävähdyttää kaikkein eniten?, kysyy Heli Laaksonen kolumnissaan. Kasvun vaiheita tarkkailevalla kehittyy ehkä värisilmäkin, hän arvelee.
Kasvua seuraava viljelijä havaitsee varmasti myös värien eri sävyt tarkasti, arvelee Heli Laaksonen. Sinimailasen kukinnot ovat herkän kauniita. Kuva: Sanne KatainenJos suvijuhliin kaipaa sopivaa, kepeää jutusteluaihetta, voi tehdä pöytäseurueelle gallupin. Minkä kasvin näkeminen sävähdyttää kaikkein eniten, mikä tapaaminen tuntuu niin riemukkaalta, että tekee mieli kapsahtaa kukkasen kaulaan?
Kenellähän olisi sama kuin itselläni: kevään aivan ensimmäisiä lemmittyjäni on lehtomaisten metsien herttainen, valkokukkainen, kirpeä villiyrtti, siis käenkaali eli ketunleipä eli revonrieska?
On Elias Lönnrotin ansiota, että voimme ympäri maan puhua samoilla nimillä samoista kasveista. Hän kokosi ensimmäisen suomenkielisen kasvion Flora Fennican (1860) kehittelemällä uusia kasvien nimiä ja vakioimalla monet rinnakkaiset kasvien nimitykset yhdeksi yhteiseksi.
”Käenkaalia on kutsuttu myös nimillä jäneksen-apilas ja revonsuola. Suloisin sen vanhoista nimistä on suven-ihana.”
Lönnrot ymmärsi silti luetteloida kansanomaiset nimetkin. Ne ovat viihdyttäviä: käenkaalia on kutsuttu myös nimillä jäneksen-apilas ja revonsuola. Suloisin sen vanhoista nimistä on suven-ihana.
Ranskan maakansakin on tajunnut varhaisen, c-vitamiinipitoisen käenkaalin tärkeyden: sen nimi on heillä alleluia eli halleluja! Nimi viittaa siihen, että kasvi on puutostaudilta pelastaja – ja varma merkki siitä, että kauan kaivattu suvi tulee, tuolta pihatieltä jo jolkuttaa.
Lounaissuomalaisena lumoudun myös vuokkometsistä. Sinivuokko tekee kukka-aihiot valmiiksi jo syksyllä, että se ehtii ensimmäisten joukkoon huhtikuulla. Sinivuokossa on kaikki somaa, sen vaihtelevat kukinnon sävyt maagisesta tumman violetista hempeään mummonluomiväriin, sen kylpytakinkeltainen emi, sen valkopyykinkirkkaat heteet ja kolmiosaiset, jugend-muotoillut lehdet. Vuokko-sana on johdettu kansan käyttämästä sanasta vuohensilmä.
Oman puutarhan kasveista odotan aina eniten kevätkaihonkukkaa. Sen nimeäjää en tiedä, mutta oikeaan on osunut. Trapunpielen tainnuttavan taivaansiniset kukat ja heleän vaaleanvihreät lehdet saavat kaipaamaan kaikkia menneitä, tulevia ja meneillään olevaakin suvea, vaikka se on juuri nyt käsillä.
”Keskellä peltoja asuvana, mutta vain tilkun omaa maata omistavana pidän yhtenä lempikasvinäkymistäni sitä, kun naapureiden laajat viljapellot alkavat itää.”
Kasvit eivät tietysti nouse tänne vain tarjoamaan esteettisiä elämyksiä talven nuhjaannuttamille mielille, vaan pitävät meidät hengissä. Niihin on kirjoitettu vihrein kirjaimin eloon jäämisen lupauksia, suuria suunnitelmia, orastavia (!) toiveita satokauden tuotosta.
Keskellä peltoja asuvana, mutta vain tilkun omaa maata omistavana pidän yhtenä lempikasvinäkymistäni sitä, kun naapureiden laajat viljapellot alkavat itää. Nousevat oraat muuttavat muutamassa päivässä koko beigensävyisen peltomaiseman Käärijän hihojen vihreäksi päiväpeitoksi.
Erilaisten viljelijäluonteiden käsialat näkyvät kuin kansalaisopiston kevätnäyttelyssä. Joidenkin äkeet tekevät säännöllistä ja särmää jälkeä kuin poppanakurssin paras Paula. Toisten peltojen kuviot muistuttavat enemmän kalligrafisen lehden kiehkuroita taiteellisine vapauksineen.
Entä mikä on se kasvi, joka kertoo, että syksyyn pitää alkaa jo orientoitua? Oma valintani on klassinen: se ensimmäinen pihaan leijaileva keltuaisenkeltainen koivunlehti. Joinakin vuosina jo juhannuskokon sytyttämisen aikaan joku koivuista on luovuttanut.
Kirjoitan parhaillani runokirjaa väreistä, ja kaikki niihin liittyvä tieto kiinnostaa. Eräässä tutkimuksessa arveltiin, että ihmisen silmä on sopeutunut erottamaan kaikkein parhaiten erilaisia vihreitä. Sen sävyjä on arvioitu olevan miljoonia, kun oikein tarkaksi aletaan. (Joka ainoalle ei kyllä millään keksisi nimeä.) Vihreän keskellähän sitä on eletty ja yhä eletään.
”Maata viljelevä, metsää kasvattava käyttää paljon värisilmäänsä: kokenut katse panee merkille sen avulla kasvuvaiheet, kuivuuden asteen, kasvitaudit.”
Metsästäjä-keräilijän jo piti erottaa syötävät kasvit ja niiden kypsyysasteet – ja yhtä välttämättä tunnistaa myös myrkylliset kasvit. Vihreä-sanan historia juontaa suomen kielessä samaan kantaan kuin viha-sana. Ikimuinainen arjalaislähtöinen lainasana yhdistää sapen värin, myrkyn, vihaamisen ja kateuden. Huomattavasti positiivisempi on englannin kielen värisana green: se on samaa lähtöä kuin kasvamista tarkoittava verbi grow.
Maata viljelevä, metsää kasvattava käyttää paljon värisilmäänsä: kokenut katse panee merkille sen avulla kasvuvaiheet, kuivuuden asteen, kasvitaudit. Liika kellertävyys, outo oranssihtavuus, mustat pilkut lehdillä, toivotun terveenvihreät kasvustot tulevat kaikki huomatuksi. Apua on myös, jos osaa tulkita oikea-aikaisesti puolison, kirjanpitäjän tai peltopinta-alatarkastajan kasvoille kohoavan punan sävyn ja syyn.
Onkohan joku tutkinut, onko menestyneimmillä maanviljelijöillä erikoislaatuisen tarkka värinäkö? (Yst. vast. tlk.!)
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
