Kätkettyä ja karua kauneutta

Jussi Kivi vie unohdettuun maailmaan, jossa varjot supisevat maailmankaikkeuden salaisuuksia. 

Saattaa olla ettemme pääse luolaan, se suljettiin muutama vuosi sitten kaltereilla”, taiteilija Jussi Kivi varoittelee.

”Ei sulkemiselle mitään perusteita ole, syynä on vain ihmisen tarve hallita kaikkea. Tai sitten ne yrittävät kahlita luolassa väijyvää pimeyttä, mutta sitä eivät kalterit pidättele”, Kivi pohtii.

Tällaisia paikkoja ei yleensä esitellä, vaan niihin mennään salaa. Raunioromantiikkaan mieltynyt kuvataiteilija Jussi Kivi on kuitenkin lupautunut viemään meidät seikkailulle muutamaan hylättyyn paikkaan.

Ensimmäinen kohteemme on metsikössä oleva ensimmäisen maailmansodan aikana kallioon louhittu onkalo.

Kulttuurillinen kerrostuneisuus ympäristössä on valtava. Uudehkojen talojen pihavalot kiirivät metsään. Sata vuotta vanhan bunkkerin päällä kohoava kukkula on varhaiskeskiaikaiseksi ajoitettu mäkilinna: linnavuori. Kansanperinteen mielikuvitus liittää sen jopa viikinkiaikaan.

Hapuilemme pimeässä pitkin kallioon louhittua solaa, sen perällä kohoaa ajan runtelema betoninen seinämä ja siinä ovi.

Yllätys on suuri – kalterit ovat poissa. Ei edes karmeja, kaikki revitty irti ja kadonneet jäljettömiin. Oven pieleen on raapustettu mustalla tussilla teksti: ”Ihmisten aika on ohi”.

”Uskon, että ihmiskunnan aika alkaa oikeasti ollakin ohi, tai jos ei koko ihmiskunnan, niin ainakin meidän tuntemamme sivilisaation aika”, Kivi sanoo astuessamme pienen tykistötulelta suojaavan eteisen kautta tilavaan halliin, jonka seinät ovat kauttaaltaan graffitien peitossa.

Kuvan maalaus oli jo Kiven löytäessä paikalle kadonnut. Mutta löytyi jotain muuta: viikinkiaiheisia kuvia, kuten liki koko peräseinän peittävä laiva ja toisella betonipinnalla laivan nimi: Ormen långe -paatti kuului viikinkipäällikkö Olavi ensimmäiselle.

”Pohdin maalausten merkitystä ja tekijää pitkään, sillä tekijän on täytynyt olla melko hyvin perillä kuvaamastaan mytologiasta. Myöhemmin kuulin että kukkulan laella on aikanaan järjestetty jokin viikinkitapahtuma – maalaukset saattavat liittyä siihen”, Kivi muistelee.

Unholaan ovat nekin jo painuneet. Vain pieni pala viikinkipäällikön laivan purjetta pilkottaa uuden, seinää peittävän, töhryn alta. Vandaalit! Vanha oli arvokkaampi, teki tilalle oikeutta.

”Kannattaa hieman varoa mihin astuu”, Kivi varoittaa. ”Täällä majaili aikanaan eräs metsäasukas, joka ansoitti lattian laudoilla joissa oli nauloja pystyssä.” Ansoilta onneksi vältytään.

Katon rajassa lepää horrostava pohjanlepakko sekä kymmenittäin kiiltomittareita. Talvehtivat eläimet eivät nirsoile siitä, onko luola ihmisen vai luonnon muovaama, tärkeintä on suoja. Yllättävän lämmintä bunkkerissa onkin, sen huomaa vasta kun astuu ulos pakkaseen.

Jussin taskulamppu haravoi juoksuhautojen seinämiä. ”Luonto ottaa tällaiset paikat nopeasti haltuun. Tai ainakin maisemoi ne tehokkaasti. Näitäkin voisi luulla jo luonnon tekemiksi.”

Hieman liian kesy paikka vaikuttaa olevan Kivelle. ”Kyllähän puolilaittomiin paikkoihin menemisessä on aina se oma jännityksensä”, Kivi virnistää. ”Rajani menee siinä, että mihinkään ei murtauduta, paikkoihin on päästävä mitään rikkomatta.”

Urban exploring eli urbaani löytöretkeily on internetin aikakaudella noussut pienimuotoiseksi ilmiöksi. Kivi ei tunnustaudu varsinaiseksi UE-harrastajaksi, vaikka työskenteleekin harrastajien suosimissa paikoissa ja reissaa yhdessä kotimaisten UE-legendojen kanssa.

”Omat motiivini käydä kohteissa ovat aivan toiset”, Kivi toteaa ja kertoo kolunneensa vastaavia paikkoja taiteilijana jo vuosikymmeniä ennen kuin edes kuuli termistä ensi kertaa.

Saavumme seuraavan tutkimuskohteemme äärelle. Paikan nimi kalskahtaa pahaenteiseltä: Mustavuori.

”Nimi johtuu kukkulan kallioperästä, joka on mustaa liusketta”, Kivi valistaa.

Kukkula lukemattomine rakenteineen on osa tsaarinaikaista, Helsingin kiertävää linnoitusketjua.

Metsän reunassa on pyöreä painanne, kuin kraatteri. Kivi epäilee sen olevan pommin jälkeensä jättämä, mies on selvästi perehtynyt alueen sotahistoriaan.

Keväthanki narisee saappaiden alla. Pian Kivi pysähtyy ja alkaa nuuhkia ilmaa kuin intiaanipäällikkö.

”Jossain palaa nuotio!”, hän toteaa ja alkaa analysoida mahdollisesti poltettavaa materiaalia. Nuotio saattaisi kertoa lähistöllä olevasta metsäasunnosta, joita seudulla tiedetään olevan.

”Kukkulalla on asunut paljon väkeä. Mustavuoren huutaja oli tunnettu lähes maata tärisyttävistä karjaisuistaan, muistan itsekin kuulleeni huudon kaupungilla 1970-luvulla. Huutaja oli sairas ihminen, jonka kanssa eivät muutkaan metsäasukkaat tulleet toimeen”, Kivi muistelee.

Kivi varoo puhumasta kodittomista kertoessaan tarkoituksella metsään muuttaneista henkilöistä. Eihän se tee ihmisestä koditonta, että hän on valinnut asunnolleen normeista poikkeavat puitteet.

”Mustavuoren erakko asui hökkelissään useita vuosia. Kukkulan toisella laidalla majaili ponujengi, jonka pontikankeittopuuhien sytyttämän metsäpalon jäljet ovat nähtävissä mäen rinteellä edelleen.”

Edessä avautuu musta kita. Umpiperä. Luolan lattiaa peittää paksu jää, sen alla kymmenien vuosien aika kertynyt kulttuurikerros. Onkaloissa on itketty ja naurettu, tanssittu ja laulettu – käytetty huumeita ja juopoteltu.

”Kyllä paikan luonne muuttuu makaaberiksi, jos sen rakentamisen vuoksi on menetetty ihmishenkiä. Nämä ovat surullisia suurvaltapolitiikan monumentteja, jotka rakennettiin puolustamaan, ei Helsinkiä ja Suomea, vaan Pietaria. Eikä rakenteita koskaan edes käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa”, Kivi pohtii.

Kuljemme läpi tomuisten tunneleiden. Lohkareiden lomassa on patjoja ja peittoja. Tunneleissa useasti vieraillut Kivi havainnoi tapahtuneita muutoksia. Romukasoja ja uusia maalauksia – kuormalavoja on ladottu pitkäksi riviksi – kuin taideinstallaatio sekin.

Vaikka takaraivossa kummittelevat mielikuvat lähiömetsien epäsosiaalisesta aineksesta alan nähdä myös kohteiden kauneuden – koruttomat kertomukset menneestä ja uhkakuvat tulevasta.

Jokainen matka on tutkimusmatka – ainakin oman mielen syövereihin.