Tulevatko metsäsodat takaisin?

Suomen luonnonsuojeluliitto on julkaissut uudet, kovat metsänsuojelutavoitteensa. Liitto haluaa pysäyttää lajien kuoleman suojelemalla 17 prosenttia koko maan metsistä ja lopettamalla avohakkuut.

Tämä on tietenkin melko karkea yleistys liiton perustelemista monista yksityiskohtaisistakin tavoitteista. Metsänomistajat ovat ottaneet koko metsäkentän kritiikin kantaakseen ja esitys on tältä suunnalta jo tyrmätty.

Pelkkää prosentuaalista suojelutavoitetta tuijottamalla tyrmäykseen on myös aihetta. Esitys näyttää siltä, kuin 1980- ja 1990-lukujen metsäsodat haluttaisiin takaisin. Ehkä Luonto-Liiton radikaaliosasto onkin nyt siirtynyt ukkoliiton leipiin, aatettaan unohtamatta.

Olisi silti tylsää vain vastustaa luonnonsuojeluliiton tavoitteita. Metsien käytössä olemme jo siirtyneet yhden portaan ylemmäksi, kun korjattavan puun määrä on kasvanut, hakkuualojen koko on kasvanut ja töitä tehdään kaikkina vuodenaikoina märkyydestä riippumatta. Fakta on sekin – vaikka ei liiton muistiossa enää ihan tuoreinta tietoa – että lajien katoaminen uhkaa laajasti. Metsä on monen asian yhteinen nimittäjä.

Kuulun itsekin niihin, jotka haluavat kokeilla muitakin tapoja korjata puuta metsästä kuin mitä terminaalinen avohakkuu tarkoittaa. Tähän metsälain muutokset antavat aiempaa enemmän mahdollisuuksia. Silti, aina se on neuvojastakin kiinni, mitä rohjetaan kokeilla.

Naapurin avohakkuu oman palstan rajalla jättää sekin vähän valinnanvaraa. Itsekin odotan vain sitä tulevaa luoteismyrskyä, jolle suojapuiden lähtö tarjosi varman reitin panna jatkuvan kasvatuksen kuusikkoni lappeelleen. Siinä kohtaa ei sitten korjuun menetelmistä enää keskustella.

Liitto esittää metsien suojeluasteeksi 17 prosenttia koko maassa. Luku tulee siitä, että kun pohjoisessa on suojeltu 17 prosenttia, niin saman verran pitää olla muuallakin. Tätä logiikkaa on vähän vaikea ymmärtää.

Liitto on kaivanut koipussista myös kaavoituksen ja suojeluvarausten keinot. Nyt pitäisi yhdistää laajalla alueverkostolla yhtenäiset metsäalueet.

Liitto korostaa Metso-ohjelman periaatteita, joissa vapaaehtoisuus ja valtion rahoitus on ollut avain onnistumisille. Epämääräisen kaavoituspolitiikan vieminen maankäyttölakien tasolle vie näiltä periaatteilta tylysti pohjaa, puhumattakaan uudesta luonnonsuojelumaksusta. Sillä pitäisi hakkuiden yhteydessä rahoittaa laajat elinympäristön kartoitukset ja niiden tuleva suojelu.

Kaivinkoneet pantaisiin soilla töihin ennallistamaan peräti 750 000 hehtaaria onnettomasti ojitettuja suometsiä. Metsänomistajat maksaisivat tämän ”aiheuttaja maksaa” -periaatteella.

Uudet pakkokaavat, omaan arviointiin perustuvat vuosikymmenten varaukset ja suojelumaksut tuskin saavat metsien omistajia ja hoitajia hurraamaan tälle ohjelmalle. Tuntuu kummalliselta, että kun kaikki kiittelevät haluja vapaaehtoiseen suojeluun, niin nyt pitäisi palata natura-linjalle. Tai no, ainakin sinne päin.

Takavuosina metsäsodat käytiin median ehdoin ja avustuksella. Monet kokeneet ympäristötutkijatkin arvioivat nuorten suojelijoiden kokonaan unohtaneen paikallisen lähtökohdan asettuessaan näkyvästi metsureita ja metsäkoneurakoitsijoita vastaan.

Tunnistan luonnonsuojeluliiton ehdotuksesta vähän samaa henkeä, mutta en halua, että sen tärkeä perussanoma siksi unohdettaisiin. Päästöjen vähentäminen ja lajien kuolema ovat muita unohtamatta laajasti metsäsektorin vastuulla.

Media ei ole ainakaan toistaiseksi näihin ehdotuksin vimmalla tarttunut. Itse haluaisin lisätä vuoropuhelua metsien käsittelystä ja käytöstä, siitä suojelustakin. Ei tarvitse mennä kuin Ruotsiin, jossa koneet ovat pienempiä ja niiltä vaaditaan parempaa jälkeä.

Mutta että uusia pakkokeinoja ja maksuja – eivät taida olla tästä päivästä, luonnonsuojeluliitto.