Suojelualan lisäämisen vaikutus ja hintalappu

Viime syksynä Suomen luontopaneeli listasi toimia, joilla ehkäistä luontokatoa ja lisätä suojelu­alueita. Yksi luontopaneelin listaamista asioista oli luonnon monimuotoisuuden turvaaminen suojelualueita lisäämällä. Paneeli arvioi, että erityisesti eteläisessä Suomessa suojelun piiriin tarvitaan satojatuhansia hehtaareja uusia metsäalueita, jotta monimuotoisuus voidaan turvata alueellisesti oikeudenmukaisesti.

Ympäröivän luonnon pitäminen terveenä on kaikkien etujen mukaista. Luontokadon ehkäisy on tärkeä teema, sillä ihmisille tärkeät ekosysteemipalvelut perustuvat luonnon toimintaan. Jos luonto ei pysty tarjoamaan elämän edellytyksiä, kuten puhdasta ilmaa ja vettä, ihminenkään ei voi hyvin. Tämän kohtalonyhteyden ymmärtävät varmasti kaikki.

Luontokadon ehkäisy tulee vaikuttamaan merkittävästi muun muassa maa- ja metsä­talouden toimintaedellytyksiin. Ammattikorkeakouluilla on tärkeä rooli rakentaa siltaa tutkitun tiedon ja elinkeinoelämän välillä. Onkin syytä keskustella, miten suojelu­tavoitteisiin päästään sosiaalisesti kestävällä tavalla.

Euroopan unionin kunnian­himoisen biodiversiteettistrategian tavoitteena on saada luonnon monimuotoisuus elpymään vuoteen 2030 mennessä. Suojelualueisiin liittyy kolme tavoitetta: Oikeudellisen suojelun piirissä tulee olla vähintään 30 prosenttia EU:n maa- ja merialueista, vähintään kolmannes eli 10 prosenttia pinta-alasta on suojeltu tiukasti sekä pinta-alasta riippumatta kaikki jäljellä olevat luonnontilaiset metsät ja vanhat metsät on suojeltu tiukasti.

Lisäksi strategian mukaan suojelu tulee kohdentaa alueisiin, joilla on suuri monimuotoisuusarvo tai -potentiaali. Tavoitteet kuulostavat hyviltä, mutta kuka määrittelee sen, kenen omaisuuden suojaan kadotaan, vai perustuuko tavoitteiden saavuttaminen täysin vapaaehtoisuuteen?

Metsien hiilensidonta ja luontokato on myös liitetty toisiinsa. Jos metsät jätetään hoitamatta, metsien hiilivarastot kasvavat ja luontokatoa estetään. Jokin aika sitten Luonnonvarakeskus kuitenkin uutisoi, että hoidettu talousmetsä on parempi hiilivarasto kuin luonnontilainen metsä. Uutisoinnista eivät ehkä aivan kaikki pitäneet.

Keskustelussa on myös poliittista vääntöä. Jos luontokato koskettaa aidosti, ollaan vakavasti matkassa liikkeellä. Jos taas luontokadon nimissä yritetään rajoittaa toisten yksityisen maa- ja metsäomaisuuden käyttöä, saatetaan olla osin väärillä jäljillä? Yksityinen maanomistus on ollut poliittisena kiistakapulana itsenäistymisestä lähtien.

Luontopaneeli arvioi suojelualan lisäämisen hintalapuksi noin seitsemän miljardia euroa. Asian vaihtoehtoiskustannus jäi kuitenkin arvottamatta.

Jos suojelualueiden määrä kasvaa, on se pois puun­tuotannosta ja aluetalouksien rahavirroista. Jos metsäyhtiön hankintapiirin puunhankinta on 1 000 000 kiintokuutio­metriä vuodessa, niin hankinta työllistää noin viiden hengen esikunnan lisäksi parikymmentä ostohenkilöä, noin 30 hakkuukonetta ja 30 kuorma­traktoria kaksivuorotyössä sekä noin 30 puutavara-autoa kuljettajineen.

Jos puukuution arvo on keskimäärin 35 euroa, on bruttokantorahatulojen arvo piiritasolla 35 miljoonaa euroa. Tästä noin 25 prosenttia palautuu pääomaveroina valtiolle.

Suojelualojen tarkan tuijottamisen sijaan huomio pitäisikin kiinnittää monitavoitteisuuteen, kokonaisuuksiin ja monimuotoisuuden turvaamiseen myös suojelualueiden ulkopuolella. Prosenttiosuuksiin tuijottaminen on hyvä liiketoiminnan mittari, mutta soveltuu vähintäänkin arveluttavasti luonnonprosessien ja ihmistoiminnan yhteensovittamiseen.

Tarvitaankin kokonais­valtaisia laskelmia eri metsänkäyttömuotojen ja ekosysteemi­palvelujen osalta. Lisäksi tarvitaan yhteiskunnallisia kompromisseja metsien ja eri maankäyttömuotojen käytön osalta. Aiheeseen liittyy kuitenkin monta kysymystä eivätkä kaikki vaikutukset kohdistu pelkästään ihmisiin.

Luonto ei kunnioita maankäytön suunnittelua. EU:n asettamien tarkkojen pinta- alojen noudattaminen voi olla kaksi­teräinen miekka. Hyvä kysymys on esimerkiksi ihmisen vaikutuksen lisääntyminen muilla kuin suojelualueilla. Kun suojelualueita lisätään, ihmistoiminnan ympäristöpaine kohdistuukin jäljellä olevalle pienemmälle pinta-alalle.

Ihminen ei voi määritellä sitä, missä eliölajit liikkuvat tai mihin sateet lankeavat. Mutta kalliiksi tulisi, jos luontoa ei olisi. Sosiaalisten ja ekologisten vaikutusten tasapainottaminen ei ole helppoa, ainakin siltä meistä tuntuu. Luonto vain ei ehkä tiedä sitä.

Hoidettu talousmetsä on parempi hiilivarasto kuin luonnontilainen metsä.