Bussikuskin tarina äänestettiin ykköseksi

Lukijalta

Nostalginen tarina viitasaarelaisesta linja-autonkuljettajasta Antti Kinnusesta kosketti monia ja vei ajatukset lapsuuden koulumatkoihin. Runsaasti ääniä sai myös suomenhevoskasvattaja Liisa Hytösestä kertova Se on geeneissä sekä masennusta käsittelevä juttukokonaisuus. Masennustarinat tuottivat kommentteja kaikkein eniten.

Ääniä riitti paljon monille muillekin jutuille: sekä jutut lantun ja nauriin kasvattamisesta että reseptit niiden valmistuksesta maistuivat monille, Kontron kolumni oli monen mielestä ihan paras.

Moni lukija kiitteli koko lehdestä ja totesi, että jutuista oli vaikea valita parasta parhaista. Lämpimät kiitokset kaikille äänestäneille ja meille kirjoittaneille! Kantri-paidat lähtivät seuraaville:

Pekka Häyrinen, Iisvesi

Eetu Montonen, Kintaus

Sisko Ala-Keturi, Pihlajavesi

Renny Villikka, Paijärvi

Ulla-Maija Kuusela, Loimaa

Elämäntyö syrjäkylien teillä oli paras juttu. Juttu oli vaan niin koskettava ja hyvin kerrottu. Jos meillä olisi näin hyvä tatzi antaa työlle kaikkemme, niin kuin tämä linja-auton kuljettaja antaa, niin taatusti me kaikki voitaisiin paremmin.

Elämäntyö syrjäkylien teillä kuvaa maalaiselämää niinku se on.

Jatkakaa samaan malliin, Kantri on ihan best liitelehti.

Leena Pylväläinen

Paras juttu oli Masennus-kokonaisuus. Isosta ja hieman vaietustakin ongelmasta kunnioitettavalla perusteellisuudella ja suurella ymmärtämyksellä tehty juttu. Kantrissa osataan käsitellä tällaiset aiheet ilman kohuja ja sensaatioita.

Kiitos, että saan lukea ihanaa lehteänne. Olenkin vannoutunut ihailijanne. Kantri on paras.

Pekka-setä

Kun minä katoaa kolahti. Minä en ole yksin!!!!!

Yksi monista

Sukellus jään alle oli paras juttu. Oli niin totta koko juttu.

Kokenut

Kun minä katoaa kertoo tämän päivän työelämän ja ihmisten raadollisuudesta. Se kertoo myös siitä, että tunnelin päässä alkaa näkyä valoa.

Veijo Tiensuu

Syyskuun Kantrissa Jukan, ”Teijan” ja erityisesti ”Anun” kertomukset koskettivat. Työpaikkakiusaamisessa täytyy ihmetellä, miten aikuiset viitsivät ja haluavat näyttää kaikille, näin kateellinen, muita halveksiva ja alistava ihmispolo minä olen.

Kiusaaja osoittaa käytöksellään täydellistä epäonnistumistaan elämässään, ihmissuhteissaan, on kateuden kouristama ja oman ”älykkyytensä” sokaisema. Oman arvon nostaminen toista kiusaamalla on ala-arvoista, täyden typeryyden näyttämistä. Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, että kiusaaminen jättää arvet, joita kiusaajan jälkeenpäin ”hyvittelykään” ei poista. Hyvinvoivan, jolla asiat on kohdallaan, ei tarvitse alistaa, kiusata eikä tuomita muita. Tunne itsesi, anna arvo toisillekin.

Suosikkijuttu oli siis Pimeän halki. Vain kokenut voi antaa vertaistukea.

Raili Kynsilehto

Pimeän halki -teemalla käsitellyt selviytymistarinat ovat rohkaisevia esimerkkejä siitä miten masennus todellakin kutsuu muutokseen. Kiitos rohkeasta asian käsittelystä!

Raija Nurminen

Paras juttu oli Autetusta auttajaksi. Tosiasia on, että se joka kokee, tietää enemmän kuin ”viisaat” ympärillä.

Risto Kallberg

Paras juttu oli Se on geeneissä. Itsekin erisukuisen suomenhevostamman omistavana oli mukava lukea tällaisesta kasvattajasta, joka vaalii erisukuisia hevosia.

Maritta Vuorela

Äänestän parhaaksi juttua Körpäkälle kartanoon. Körpäkkä ja kruppana olivat minulle outoja sanoja ennen Kantrin jutun lukemista.

Lukeminen kannattaa aina

Kantrin paras juttu oli tällä kertaa Lanttua listimässä. Ilman perinteistä lanttulaatikkoa ei joulu tuntuisi joululta.

Myös sarjakuva Käpylehmipojat oli oivaltava iskukuumennuksineen!

Naatti

Paras juttu oli mielestäni Lauri Kontron pakina aiheesta Ei nimi miestä pahenna. Siinä oli sanojen ja termien ilottelua kerrakseen – ja ajankohtaisesta aiheesta. Lisäksi kaikkia tahoja hutkittiin tasapuolisesti, mikä lisäsi artikkelin viihdyttävyyttä merkittävästi!

Juhani Kivistö

Lokakuun Kantrin paras juttu: Ei nimi miestä pahenna! Päivän pelastus, naurusta ei meinannut tulla loppua.

Hilkka

Luin lokakuun Kantrista erinomaisen artikkelin Liisa Hytösestä, joka kasvatustyössään pyrkii säilyttämään harvinaisempia sukulinjoja. Hytönen tekee arvokasta työtä upean suomenhevosen puolesta, siitä hänelle kiitos ja kunnia.

Artikkelista sai sellaisen kuvan, että ravihevoseksi jalostettu suomenhevonen, jonka ravi on vuosien varrella jalostustyön tuloksena todella parantunut, ei olisi luonteeltaan yhtä hyvä kuin työhevonen. Hytönen pohtii, miten nykyinen ravurivarsa pärjäisi toimivuudeltaan 1940-luvun töissä.

Hyvin pärjäisi, ei suomenhevosen luonne ja monitoimisuus ole mihinkään hävinnyt. Sen sijaan suomalainen hevosmiestaito on kohta yhtä uhanalainen kuin suomenhevonen rotuna 1980-luvun loppupuolella.

Nykyajan hevosharrastaja vain ei jaksa opettaa hevostaan, ei perehtyä hevoseen eikä varsinkaan halua ottaa vastaan kullanarvoista tietoa sellaisilta hevosmiehiltä, joilla perinteinen taito on vielä hallussa. Jos ongelmia tulee, niin urbaani hevosväki vaeltaa amerikkalaisen hevosmiehen luennoille, vaikka omasta maasta löytyy edelleen alan taitajia.

Suomalaisen hevosmiestaidon ja suomenhevosen avulla meille on rakennettu hyvinvointivaltio nimeltä Suomi. Eikö olisi aika myöntää se tosiasia, että meillä on oma suomalainen hevosmiestaito, josta kannattaa olla ylpeä ja jota pikku hiljaa kannattaisi myös vaalia.

Tiina Ruotsala,

ravinainen vuosimallia 61