Yliö: Suomen maatalous on rakenteeltaan voimakkaasti polarisoitunut
Maatalouden suurin haaste on, ettei sen rakenteellista eriytymistä ole sisäistetty, kirjoittaa Aapeli Piesala. ”Julkinen keskustelu tuntuu edelleen pyörivän yhdenlaisen, kuvitteellisen ’keskimääräisen maatilan’ ympärillä vaikka tämä ajatusmalli on jo jäänyt menneisyyteen.”
Suomi tarvitsee monen kokoisia ja näköisiä maatiloja, ja tämä monimuotoisuus on yksi kansakuntamme vahvuuksista, kirjoittaja toteaa. Kuvituskuva. Kuva: Kari Salonen, Pekka Fali, Jaana KankaanpääMaatalousyrityksen pääsy tilastointiin, kuten tulotilastoihin, edellyttää kahta viljeltyä hehtaaria. Tällaisia yksiköitä on Suomessa noin 40 000, ja määrän kehitystä seurataan aktiivisesti.
Tämä lukumäärä ei kuitenkaan yksinään kerro paljonkaan. Tilanteen ymmärtämiseksi on katsottava "konepellin alle" ja numeroiden taakse.
Näin ovat tehneet Luonnonvarakeskuksen Olli Niskanen ja Arto Latukka. Heidän tarkastelussaan korostuu erityisesti maatalouden myyntituoton epätasainen jakautuminen: noin 8 500 tilaa eli noin 20 prosenttia kaikista tiloista tuottaa yli 80 prosenttia koko sektorin myyntituotosta. Näillä tiloilla on hallussaan myös noin 40 prosenttia peltopinta-alasta.
Vastaavasti 40 prosenttia tiloista tuottaa vain noin 2 prosenttia myyntituotosta. Tämä joukko on hyvin kirjava ja sisältää monenlaisia toimijoita.
Lisäksi väliin jää 40 prosenttia tiloista, joiden osuus myyntituotosta on noin 14 prosenttia. Maatalouden toimintakenttä on siis merkittävästi polarisoitunut.
Luken mukaan noin 20 prosenttia tiloista tekee hyvää tulosta.
On kuitenkin tärkeää korostaa, ettei tilan koko korreloi taloudellisen menestyksen kanssa. Sen sijaan merkittävä tekijä on yrittäjähenkisyys. Menestyviä tiloja löytyy kaikista kokoluokista.
Mielestäni alan suurin haaste on, ettei tätä rakenteellista eriytymistä ole vielä sisäistetty. Julkinen keskustelu tuntuu edelleen pyörivän yhdenlaisen, kuvitteellisen "keskimääräisen maatilan" ympärillä vaikka tämä ajatusmalli on jo jäänyt menneisyyteen.
Suomi tarvitsee monen kokoisia ja näköisiä maatiloja, ja tämä monimuotoisuus on yksi kansakuntamme vahvuuksista.
”Maatalouden kehittämisen täytyy alkaa siitä, että tunnustamme ja hyväksymme rakenteen moninaisuuden.”
Maatilat tarvitsevat kuitenkin myös omannäköistään neuvontaa, ohjaamista ja tukimalleja, sillä niiden tarpeet ja haasteet voivat erota toisistaan merkittävästi.
Suurimmat maatilat tarvitsevat tukiorganisaatioilta vahvaa osaamista tuotantotaloudesta, rahoituksesta ja raaka-ainemarkkinoista. Lisäksi he tarvitsevat pehtooritason tekijöitä ja näille riittävää koulutusta. Tähän kriittiseen ongelmaan nykyinen alkutuotannon kansallinen koulutusjärjestelmä ei täysimääräisesti vastaa.
Tämä pieni joukko on Suomen ruokaturvan ydinjoukko, joka hyötyisi merkittävästi sellaisen rahoitusinstrumentin käytöstä, joka ei ole täysimääräisesti nykyisen pankkilainsäätelyn alla.
Keskikokoisten maatilayritysten tarpeet ovat kahtalaiset. Ensinnäkin tarvitaan selkeä ymmärrys eri toimintavaihtoehdoista ja niiden mekanismeista. Esimerkiksi raaka-ainetuotannon ja tuote- tai palvelutuotannon eroista. Lisäksi tarvitaan toimiva neuvonta- ja rahoitusjärjestelmä, joka mahdollistaa näiden tilojen kehittymisen ja uusiutumisen.
Keskikokoisten tilojen merkittävä haaste on työn määrä ja sitovuus. Toiminta sitoo yrittäjän niin tiiviisti, että aika ja energia menee tilan ylläpitoon, eikä sen kehittämiseen jää riittävästi resursseja.
Samalla taloudellinen kokoluokka ei mahdollista riittävän työvoiman palkkaamista, mikäli sitä edes on tarjolla. Tämän joukon eduksi olisi mahdollisuus työvoiman kouluttamiseen suoraan tilalla ja siihen saatava yhteiskunnan rahoitus.
Pienemmät tilat muodostavat hyvin heterogeenisen ryhmän. Ne tarvitsevat erityyppistä koulutusta, jonka painopiste on yrittäjyydessä ja maatilan ohella tapahtuvassa toiminnassa, kuten maatilamatkailussa, suoramyynnissä tai muussa paikallisessa liiketoiminnassa.
Nämä tilat muodostavat maaseutuyrittäjyyden perustan.
Pienempien tilojen suoramyyntiä voitaisiin edistää esimerkiksi tekemällä huojennuksia elintarvikelainsäädäntöön siten, että pienimuotoinen myynti tilalta olisi verrattavissa verotuksellisesti ja lainsäädännöllisesti luonnontuotteisiin. Sama tulisi laajentaa koskemaan kalataloutta.
Maatalouden kehittämisen täytyy alkaa siitä, että tunnustamme ja hyväksymme rakenteen moninaisuuden.
Vaikka EU:n yhteinen maatalouspolitiikka ei tähän joustavasti taivu, meidän tulee kansallisesti tunnistaa tilojen erilaiset roolit aivan kuten yhteiskunnassa rinnakkaisina toimivat niin paikallinen metallimies kuin Tornion terästehdaskin. Molemmat ovat yhteiskunnan kannalta elintärkeitä, mutta niiden markkinoiden toimintaperiaatteet, koulutuksen, tuen ja ohjauksen tarpeet ovat täysin erilaiset.
Asioiden ratkaiseminen alkaa tosiasioiden selville saamisesta, mihin Luken tilastot tarjoavat hyvät eväät.
Tarttukaamme siis toimeen ja tarkastellaan kansallista alkutuotantoa alueellisesti ja laadullisesti, eikä vain määrän ja keskiarvojen pohjalta. Sillä tavoin voidaan löytää keinot elinvoimaisen alkutuotannon toimintaympäristön turvaamiseen, joka on koko kansakunnan etu.
Aapeli Piesala
Agronomi
Agripolitica oy
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
