Hakkuuaukot ja reunametsien kirjanpainajatuhot – naapurin ongelma?

Kirjanpainajatuhojen tarkastelua. Kuvituskuva. Kuva: Juha Roininen

Mikään laki ei suojaa metsänomistajaa kirjanpainajatuholta, joka on seurausta hänen kuusikkonsa viereen ilmestyneestä hakkuuaukosta. Ei, vaikka aukko altistaa reunametsän hyvän kipinän kirjanpainajatuhoille antaville tuulituhoille ja auringon paahteelle.

Ajoittain näkee kuumaakin keskustelua suojelualueista ja tilanteesta, jossa ”kirjanpainajatuho leviää suojelualueelta minun metsiini”. Luonnollisesti metsien häiriödynamiikka – tuulenkaatoineen ja hyönteisineen – koskettaa suojelualueita, mikä onkin huomioitu päättäjien taholta.

Metsätuholain mukaan valtio korvaa metsänomistajalle vahingot, jotka aiheutuvat suojelualueelta levinneestä tuhosta. Tapaukset, joissa tuho olisi nimenomaisesti alkanut suojelualueelta ja levinnyt siitä yksityismetsiin ovat kuitenkin verrattain harvinaisia. Näin siksi, että mikäli tilanne on niin paha, että kirjanpainajatuhoja alkaa levitä jo suojelualueiltakin, on tuhoja oletettavasti sitäkin enemmän käynnissä alueilla, joilla kuusi on jo valmiiksi muiden tekijöiden stressaama. Tämä vie meidät ongelman ytimeen.

Kun reunametsän kirjanpainajatuhot ovat seurasta viereen tulleesta hakkuuaukosta, ei tämän metsän omistaja saa mistään tukea. Koska koko tuhodynamiikka, tuulenkaadoista kirjanpainajaiin, tapahtuu naapurin metsässä – eikä aukon tehneen metsänomistajan metsässä – ovat ongelmatkin naapurin.

Suhtautumisemme suojelualueisiin ja hakkuuaukkoihin on ristiriitainen, mitä tulee kirjanpainajatuhojen syyseuraussuhteeseen ja korvausvastuuseen – tuhoriskin todellisuudesta puhumattakaan. Lisäksi reunametsän omistava naapuri saa päälleen metsätuholain velvoitteen poistaa pystypuut, jotka ovat tuulen aukon reunasta kaatamia tai kirjanpainajan valtaamia pystypuita, mikäli niitä on enemmän kuin 10 kuutiometriä hehtaarilla.

Mikäli tieto koko hakkuuaukosta ei ole ajoissa saavuttanut naapuria, on riski paikallisille kirjanpainajatuhoille kertaluokkaa todellisempi kuin silloin tällöin tunteita kuumentavien suojelualueiden kohdalla.

Aikaa reagoinnille ei kirjanpainajan tapauksessa ole liikaa, ja se, ehditäänkö korjausliikkeitä ylipäätään tehdä, riippuu lopulta vain metsänomistajan aktiivisuudesta. Tiedämme, että kirjanpainajatuhojen ehkäisy (ja metsätuholain noudattaminen) onnistuu vain, jos liikkeellä ollaan ajoissa.

Mikään järjestelmä ei kuitenkaan välitä rajanaapurille tietoa tulevasta tai tapahtuneesta avohakkuusta. Metsänomistajien kaupungistuminen, ”etämetsänomistajuus”, on tätä päivää. Harva asuu metsiensä lähellä, vielä harvempi osaa ennustaa, milloin naapuri tekee niiden viereen aukon.

Metsänkäyttöilmoitusten aktiivinen seuranta taas ei ole realismia, mikäli tietokoneen ja internetin käyttö ei ole tuttua. Tietoa välittävä järjestelmä olisi siis enemmän kuin paikallaan, ja sellaisen tekninen toteutus ei olisi paikkatieto-osaajille ja koodareille kummoinenkaan haaste.

Kaikista ilmastonmuutoksen metsiimme tuomista haasteista kirjanpainaja on yksi vakavimmista, kuten Keski-Euroopan ja Etelä-Ruotsin esimerkit ovat osoittaneet.

Luonnonvarakeskuksen feromoniseurannoissa kirjanpainajakannat ovat otollisina vuosina ylittäneet niin sanotun ”epidemiarajan” jo Pohjois-Karjalaa ja Pohjois-Savoa myöten. Hakkuaukon reunojen kirjanpainajatuhoja käyntiin potkiva vaikutus koskee siis isoa osaa Suomesta, ja tätä riskiä on vaikea pienentää ilman toimivaa tiedonkulkua.

Korjausliikkeitä odotellessa muistakaamme tarkkailla metsiämme, etenkin aukkojen reunoja ja isoja tuulenkaatoryhmiä. Niiden aiheuttamaa kirjanpainajatuhon riskiä ei tässä ilmastokehityksessä ole vähätteleminen.

Markus Melin

Tutkimuspäällikkö

Luonnonvarakeskus