Perintöhelmiä

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Homma oli lähes mahdoton, mutta onnistui. Sain haalituksi kokoon aika edustavan kokoelman eri mätilajeja. Tein annokset etukäteen ja panin ne kylmään kuistille.Ystävät pyrähtivät pihaan. Iloinen joukko hälisi jo kohta ruokapöydän ympärillä.

”On tarjolla siianmätiä, löytyy muikunmätiä, lusikallinen kylmäsavustettua lohenmätiä ja kaiken kruunaa kaviaari. Aito. Varkautelainen”, esittelin vieraille tulevia herkkuja.

”Kotimainen?” epäili rouvavieras.

”Priimaa on. Sama kaviaari kelpaa myös Kööpenhaminan arvostetuimmalle ravintolalle Nomalle”, hehkutin.

Vieraat istuutuivat pöytään. Ja tietysti shampanjapullon piti poksahtaa, olihan uusi vuosi. Riensin hakemaan alkuruokalautasia. Kuistin ovi oli auki. Mitä? Jalo-koiramme oli saanut oven auki, ja näky kuistilla oli kauhea. Pöydällä oli vain likaisia, nuoltuja lautasia. Hyvästi kaviaari. Hyvästi mätihelmien sinfonia.

”Murheemme on tietysti suuri, mutta se minkä tuo suruton hurtta hotkaisi, ei toki saa pilata tulevaa vuotta. Kohotan maljan tarinoille. Ylistäköön ne kadonneita helmiä lautasillamme. Emäntä aloittakoon”, sanoi herrasmiesvieraamme.

Kerroin ruokavieraillemme tarinan mätiturkista. Isäni oli kova kalamies, joka kantoi aina kalansa äitimme perattavaksi. Ja sitä riitti. Kalaa. Syksyisin muikkuja laatikkotolkulla ja talvella mateita.

Äiti ei valittanut vaan kävi tottunein näpein työhön. Muistan, kuinka hän iltakaudet istui askareensa kanssa: lypsi, huuhteli ja pakkasi puolenyön aikaan mädit vielä ämpäreihin. Isän homma oli myydä tuote ravintoloille.

Ahkeria kun oltiin, kertyi hiljalleen myös mukavasti tienestiä. Mätirahoilla isä osti kalakaverilleen ihan oikean minkkiturkin.

”Ei paha”, tapaa turkin perinyt sisareni sanoa.

”Me taas söimme koko perintöni kaviaarina”, jatkaa rouvavieras.

Hänen äitinsä oli kuollut ja paljastui, että velipoika oli hassannut äidin tilit tyhjiksi. Jäljellä oli enää vain muutama satalappunen.

Shokista toivuttuaan hän virvoitti itseään ajatuksella, että noilla rahoilla pistettäisiin nyt risaiseksi ja komeasti. ”Ostimme kaikilla rahoilla kaviaaria ja pullon shampanjaa”, hän kertoo.

Kaviaariksi kelpasi vain paras, se musta ja pienirakeinen Sevruga. Juomaksi valittiin Venäjän tsaarien tapaan puolimakea shampanja. Hinta oli toki suolainen niin kaviaarilla kuin vuosikertashampanjallakin, mutta nyt ei pihisteltäisi.

Illalla juhlapöydässä paloivat kynttilät. Bach antoi hetkelle tarvittavan henkisen syvyyden. Perheenpää asetti jäämurskan päällä olevan kaviaarikulhon keskelle pöytää.

”Rakkaat lapset, arvoisa puolisoni, kohottakaamme malja äidilleni ja veljelleni. Heidän ansiostaan vietämme tätä ikimuistoista iltaa”, sanoi perijärouva.

Seuraavana aamuna mummon omaisuudesta oli jäljellä vain pullon henki ja likaiset astiat. ”Juuri näin sen piti mennäkin. Äitini oli erikoinen ihminen”, päätti pennitön perijätär tarinansa.

Sekarotuinen koiramme ylennettiin uuden vuoden kynnyksellä maailman ensimmäiseksi kaviaarikoiraksi.

”Mutta muista! Perintöosuutesi olet sinäkin jo syönyt”, mieheni julisti.