Merimiesten pyhät paatit

Merimasku. Votiivilaivat ovat tärkeä osa rannikon ja saariston kirkkojen identiteettiä. Menneinä aikoina laivojen liikehdinnästä ennustettiin tulevien viikkojen säätä, tuulen suuntaa ja muita merenkäynnin kannalta tärkeitä asioita. 

Merimies Johan Talanderin kädenjälki näkyy Merimaskun kirkon kirkkolaivassa ja sen meren jumalatar Johannaa kuvaavassa keulakuvassa. Laiva on rakennettu 1820-luvulla. 

Rakennusmateriaalit vaihtelevat huomattavasti. Lemun kirkon uudemman laivan purjeet on valmistettu pellistä. 

Suntio Marko Välläri tuntee hyvin Suomen vanhimman votiivilaivan vaiheet. Nykyisin laivaa säilytetään vitriinissä Perniön Pyhän Laurin kirkosta. 

Seurakuntamestari Arto Kotajärvi pitää tärkeänä, että Kustavin kirkon laivojen keulat osoittavat kohti saarnastuolia. 

Toisinaan laivojen keulakuvat ovat hyvin persoonallisia. Kustavin vuonna 1753 rakennetun Concordian keulaa koristaa kömpelö lohikäärmeaihe. 

Laivojen keulan pitäisi osoittaa kohti saarnastuolia, toteaa Kustavin seurakunnan seurakuntamestari Arto Kotijärvi ja kääntää kaikkien kolmen kirkkolaivan nokat oikeaan asentoon.

Lähimpänä 1640-luvulta peräisin olevaa saarnastuolia kiikkuu mahtavan kokoinen, vuonna 1754 rakennettu kaksikantinen linjalaiva Religio.

Yksityiskohtaisen laivan tarkkaa työtä vaatineet mastot, purjeet, takilat ja köydet herättävät syvää kunnioitusta laivan rakentajaa kohtaan, mutta toisaalta laivojen räikeät värit särähtävät silmään.

”Laivat ovat luultavasti olleet ennen hyvin erinäköisiä”, Kotijärvi miettii. ”Kustavissa toimi 1960–70-luvulla alkoholistiparantola, jossa laivat kunnostettiin ja maalattiin”.

Todennäköisesti samalla menetettiin osa laivojen olemuksesta ja alkuperäisestä ilmeestä. 260 vuotta vanhassa laivassa saisi näkyä myös ajan patina. Historiallisten esineiden konservointi on ammattitaitoa ja tietämystä vaativaa työtä, joka on syytä jättää ammattilaisille.

Religion lisäksi Kustavin kirkosta löytyy toinenkin kaksikantinen linjalaiva, vuonna 1753 rakennettu Concordia sekä huomattavasti näitä vaatimattomampi, 1800-luvulla tehty kaksimastoinen priki Constantia.

Katosta raskaina roikkuvien kynttiläkruunujen seurana huojuvat laivat hakevat omaa asentoaan. Kustavin kirkon kolme laivaa on kiinnitetty kattoon vahvoin ketjuin.

Muistitiedot kertovat, että aikanaan laivat kiinnitettiin katosta roikkuviin hamppuköysiin. Olosuhteiden muuttuessa myös köydet elivät saaden laivat vaihtamaan asentoaan. Laivojen kulloisistakin asennoista ennustettiin merenkulun kannalta oleellisia asioita, kuten tuulen suuntaa ja tulevan viikon säätä.

”Jos laivojen mittasuhteita katsoo, niin huomaa, ettei tällainen laiva olisi purjehduskelpoinen”, seurakuntamestari Kotijärvi huomauttaa.

Vaikka laivat ovat useimmiten jonkin tunnetun aluksen kopioita, mittasuhteet erottavat ne varsinaisista pienoismalleista.

Kirkkolaivoja kutsutaan yleisesti myös votiivilaivoiksi, vaikka kaikki kirkkojen laivat eivät varsinaisia votiivilaivoja olekaan. Nimitys votiivilaiva tulee latinan sanasta votum, joka tarkoittaa lupausta. Kirkkolaivojen lahjoittamisen perusteet tiedetään hyvin harvan vanhemman kirkkolaivan osalta.

”Votiivilaivat on lahjoitettu kirkolle merihädässä annettujen lupausten perusteella”, kirjoittaa Jouko K. Lehmusto teoksessaan Lounaisen Suomen kirkkoja ja kirkkolaivoja.

”Kiitoslahjat on lahjoitettu kirkolle merihädästä pelastumisen johdosta tai haluttaessa etukäteen varmistaa vaaralliseksi koetun matkan onnistuminen.”

Laivoja on lahjoitettu kirkoille myös merenkulku- tai laivanrakennusperinteen kunnioittamiseksi tai merionnettomuuksien uhrien muistoksi. Lahjoituksiin ovat innoittaneet myös merkki- ja juhlapäivät. Lisäksi kirkkolaivojen joukossa on kirkon koriste-esineiksi tilaamia laivoja.

Keski-Euroopassa kirkkolaivaperinne on tunnettu jo keskiajalla, ja Suomessakin traditio periytyy ainakin 1500-luvulle. Vanhin tunnettu ja meidän päiviimme asti säilynyt kirkkolaiva on Perniön Pyhän Laurin kirkon 1570-luvulla rakennettu pikkulaiva.

Mahdollisesti tätäkin vanhempia laivoja on kirkoissamme ollut, sillä kirkkolaivatraditio on levinnyt Ruotsista ensimmäisenä Ahvenanmaalle ja sieltä Turun saariston kautta Manner-Suomeen.

Suomessa ajoitettujen laivojen perusteella voidaan sanoa kirkkolaivaperinteen kulta-ajan sijoittuvan 1600–1700-luvuille. Tältä ajalta on peräisin noin puolet Suomen 200 kirkkolaivasta.

Traditio on jatkunut läpi vuosisatojen ja laivoja on rakennettu näihin päiviin asti. Tiettävästi uusin on Kaarinan kirkon vuonna 2006 valmistunut laiva.

Kirkkolaivaperinne näkyy voimakkaimmin rannikkoseuduilla ja kirkoissa, joiden seurakuntien jäsenet ovat työskennelleet tai olleet läheisesti tekemisissä laivanrakennuksen ja merenkulun kanssa.

Silti kirkkolaivat eivät ole vain näiden alueiden etuoikeus, vaan laivoja löytyy myös sisämaasta, jonne perinne näyttää levinneen 1700-luvulla.

Suomen pohjoisin kirkkolaiva löytyi aikanaan Inarin kirkosta. Jalmari Telan Muinaistieteelliselle toimikunnalle vuonna 1921 lähettämässä kirjeessä kuvaillaan kirkon vintillä säilössä oleva huonokuntoinen laiva, joka ennen riippui vanhan kirkon katossa.

Nykyään Inarin kirkkolaiva luokitellaan kadonneeksi, eikä se vaiheita tunneta. Luultavimmin laiva tuhoutui kirkon mukana neuvostoliittolaisten lentokoneiden pommituksessa talvella 1940.

Inarin laivan rakentajaksi on epäilty kirkon korjaustöissä mukana ollutta merimies Matti Walkeria. Laivojen rakentajat olivat usein merimiehiä, mutta suurelta osin rakentajat ovat jääneet tuntemattomiksi.

Merimaskun kirkon eteläisessä siivessä, käytävän päällä roikkuu eräs laivoista, jonka tekijä tunnetaan. Komean, täydellisin purjein varustetun sotalaivan pienoismallin on rakentanut merimies Johan Talander 1820-luvulla.

Talanderin kädenjälki näkyy myös Turun linnan kirkon toisessa laivassa sekä Turun Pyhän Katariinan kirkon upeassa Minerva-laivassa ja erityisesti sen keulaa koristavasta, persoonallisesta keulakuvasta. Vastaava hahmo on myös Merimaskun laivan keulassa.

Laivoihin liittyvät kansantarinat ovat melko vähäisiä. Romanttisin tarina kerrotaan Jurmon votiivilaivasta.

Kertomuksen mukaan erään laivan haaksirikosta pelastunut merimies päätyi Jurmon saarelle, missä hän ihastui palavasti paikalliseen neitoon. Rakastunut mies pyysi tämän kättä neidon isältä ja sai kielteisen vastauksen.

Seuraavien vuosien aikana merimies asui saarella rakentaen haaksirikossa tuhoutuneen laivan pienoismallia. Valmistuessaan komea alus sulatti tulevan appiukon sydämen ja pari sai toisensa.

Jurmon kappelissa yhä esillä oleva laiva lukeutuu Suomen näyttävimpiin.

Astetta synkempi tarina kertoo Kökarin kirkon laivan oleva merimies Johans Ollen rakentama pienoismalli turkkilaisesta merirosvolaivasta.

Perimätieto kertoo Ollen työskennelleen laivalla, joka joutui merirosvojen kynsiin vuonna 1733. Välikohtauksesta selvinnyt merimies rakensi kiitollisuudesta Kökarin kirkkoa koristavan aluksen.

Lähteet:

Mirja Kanerva, Suomen kirkkolaivat (Taidehistorian pro gradu työ 1978)

Jouko K. Lehmusto, Lounaisen Suomen kirkkoja ja kirkkolaivoja (omakustanne 2016)