Mehiläisasetus herättää ansaittua ihmetystä

Maa- ja metsätalousministeriö antoi marraskuussa asetuksen ”eräiden eläinten tunnistamisesta”. Kuukausi asetuksen voimaantulosta ja kolme sen antamisesta asiasta muistettiin antaa ensimmäinen tiedote. Lopulta asiasta sai tietää myös Evira, joka käytännössä huolehtii asetuksen täytäntöönpanosta.

Puolen vuoden siirtymäkaudesta on nyt kulunut kolmasosa, eikä mihinkään näkyviin toimenpiteisiin ei ole vielä ryhdytty.

Pesärekisteriasetusta voidaan luonnehtia suurimmaksi muutokseksi suomalaisen mehiläisharrastuksen luonteessa alan lähes 300-vuotisessa historiassa.

Nähtävästi asetuksen laatijoilla ei ole mitään käsitystä mehiläisten harrastamisesta. Miten voisikaan olla, kun mitään lausuntoja asetusta valmisteltaessa ei alan edustajilta tietääkseni ole kyselty?

Vuonna 2009 Suomessa laskettiin olevan 37 ammattilaistarhuria ja 2 500 mehiläisharrastajaa. Nyt tarhureista noin 1 800 on järjestäytynyt mehiläishoitajayhdistyksiin. Reilu kolme neljännestä Suomen 50 000 pesästä on harrastajien kontolla.

Nyt annetun asetuksen avulla MMM aikoo saada kaikki mehiläistarhurit pesineen rekisteröityä kesäkuun loppuun mennessä. Asiasta erikseen kysyttäessä on sanottu, että ihan aikuisten oikeasti tätä tosiaan yritetään.

Ainoa tähän mennessä kokeiltu keino on tiedote, jonka muun muassa Maaseudun Tulevaisuus parhaimpansa mukaan uutisoi. Tyhjästä on kuitenkin paha nyhjäistä.

Kun tietoa on vähän, jää juttukin pieneksi. Miten kuvitellaan, että keskimääräinen mehiläishoitaja, saati liittoon kuulumaton pientarhuri, koskaan saisi asiasta edes kuulla?

Keskiverto mehiläishoitajalla ei ole mitään syytä rekisteröidä pesiään. Mitään hyötyä hänelle itselleen ei siitä koidu. Pelkkä hyvä tahto byrokraattia kohtaan ei saa suomalaista tarhuria täyttelemään mielestään turhia lomakkeita. Teoreettinen, tosin toteutuessaan kohtuuton, uhkasakko on huono pelote.

Tukiaisten menetyksellä voidaan uhkailla vain sitä pientä ammattitarhurien joukkoa, joka työkseen ja tottuneesti lappusia jo täytteleekin karhuvahinkokorvauksia ja talveutustukia anoessaan.

Tärkeää on huomata, että mehiläinen kotieläimenä poikkeaa täysin muista tuotantoeläimistä muun muassa lisääntymisensä osalta. Pienellä opiskelulla ja rippusella hyvää tuuria voi kuka vain aloittaa tarhauksen ja hoitaa jopa keskimääräistä suurempaa tarhaa kenenkään siitä mitään tietämättä.

Asetuksen laatija ei ole koskaan tainnut kuulla löytöparvista tai villipesistä, jotka vuoden 1734 lain mukaan ovat maanomistajan omaisuutta. Legendaariset tarhurit aloittavat mehiläisharrastuksensa pikkupoikina ja -tyttöinä jopa vanhemmiltaan salassa tällaisen parven löydettyään.

Myös mehiläispesä poikkeaa kovasti navetasta. Pesäkalustot ovat edullisia ja itse rakentaen pääsee vielä halvemmalla. Pesiä ja niiden muodostamia tarhoja siirrellään myös vaivatta. Siirtohoitoa harjoitettaessa tarvitaan jo yhtä pesää kohti useita tarhanpaikkoja, jotka usein vuokrataan purkillisella hunajaa. Pölytystyötä tehdessä pesiä liikutellaan vielä tiuhempaan.

Mehiläisalalla on toki tiettyä tahtoa saada kootuksi tietoa suomalaisten mehiläispesien paikoista ja onpa asiaa varten luotu toimivia karttapalveluitakin internetiin. Nämä palvelut tarjoavat tarhureille todellista hyötyä mm. rotupuhtaiden paritusalueiden suunnittelussa.

Asetuksen mukainen rekisteri ei näitäkään apuja tuo, koska viranomaisrekisterin tietoja ei saa antaa harrastajille.

Tautiseuranta-asiassa rekisteri tiedetään jo toimimattomaksi. Täysin toimiessaan siitä saadaan ulos kuukauden takainen tilanne. Tiedot rekisteriin toimitetaan tulevaisuudessakin paperimuodossa. Tietomäärää käsittelemään ei ole olemassa riittävän isoa, saati asiantuntevaa työntekijäjoukkoa.

Nykyisessä tukirekisterissä on kymmenesosa tarhureista ja neljännes pesistä, eikä sitäkään tietomäärää ole pystytty tietääkseni pitämään ajan tasalla, saati tuottamaan siitä ajantasaisia raportteja.

Pakottaminen ilman pakkokeinoja ei toimi, eikä mitään porkkanaa tarhureille, paikallisyhdistyksille tai Mehiläishoitajain liitollekaan ole tarjolla.

Mehiläistautien vastustukseen tarkoitettuun rekisteriin olisi tärkeää saada asiasta mitään tietämättömät pientarhurit, jotka eivät mehiläishoitajien yhdistyksiin ja liittoon kuulu. Heidän tietonsa tautitilanteesta ovat heikoimmat ja heidän pesänsä näin muodostavat suurimman riskin naapuritarhureille.

Mehiläisten terveys ja kotimaisen hunajan tuotannon turvaaminen ovat äärimmäisen tärkeitä asioita, mutta jos asiassa saataisiin tällä tavoin tuloksia, olisi rekisteri ollut pystyssä jo vuosikymmeniä vapaaehtoisvoimin.