Kuningaslilja antoi nimensä esikoisromaanille – "Lilja on tärkeämpi tarinalle kuin itselleni"

Johanna Laitila pyrkii jättämään kirjoitustyöt tauolle matkustaessaan Lappiin. Kotiseuduilla on tärkeämpää viettää aikaa läheisten kanssa ja nauttia pohjoisen luonnosta. 

Mielipide

20.1.201915:30

Kolumni

Laura Kuivalahti

Walesin kielessä on sana hiraeth, joka tarkoittaa koti-ikävää kotiin, johon ei voi koskaan palata, toteaa Johanna Laitila.

"Kun asuu monessa paikassa, kaipaa aina jonnekin riippumatta siitä, missä on."

Hän totisesti tietää mistä puhuu. Rovaniemellä syntynyt ja kasvanut Laitila lähti heti yläasteen päättötodistuksen saatuaan vuodeksi vaihto-oppilaaksi Australiaan. Sieltä hän palasi suorittamaan lukion Turkuun ja jatkoi opiskelemaan Helsinkiin.

Laitila suoritti kandidaatin tutkinnon opiskelemalla yleistä kirjallisuustiedettä ja englantilaista filologiaa. Koska brittiläinen kirjallisuus oli kiehtonut häntä lapsesta pitäen, oli vain luonnollista hakeutua maisteriopintoihin Skotlantiin.

"Lapin kaipaus on silti aina läsnä. Vaikka lähdin sieltä pois jo hyvin nuorena, ovat juureni vahvasti pohjoisessa."

Skotlannissa Laitila huomasi, että suurimmista brittikirjallisuuden nimistä on tehty jo niin kattavasti tutkimusta, ettei mitään uutta sanottavaa tuntunut enää olevan. Niinpä hän siirtyi elokuvien pariin.

Väitöskirjansa Laitila kirjoitti heti toisen maailmansodan jälkeen tehdyistä brittielokuvista. Samalla alkoi kypsyä ajatus vähän jostain kaunokirjallisemmastakin.

"Olen rustaillut monenlaisia tekstejä niin kauan kuin vain muistan. Tämä tarina oli ollut jo kauan mielessä, mutta se oli aina jäänyt taka-alalle. Väitöskirjaa suunnitellessani päätin, että se on nyt tai ei koskaan, romaanille on vain raivattava tilaa."

Tutkimuksen lomassa Laitila alkoi tutustua tarkemmin 1940- ja 50-lukuihin. Alkoi hahmottua Pohjois-Ruotsiin ja Tornionjokilaaksoon sijoittuva tarina, joka sai nimekseen Lilium regale eli kuningaslilja.

"Olen kukkaihmisiä, mutta lilja ei ole lempikukkani. Se on kuitenkin symbolisesti merkittävä, ja tarinalle tärkeämpi kuin itselleni."

Juuri ilmestynyt kirja kertoo Elsestä, jonka elämää pohjoisessa viitoittavat monet merkittävät kohtaamiset.

Laitila tunnustaa upottaneensa mukaan suvussaan kulkeneita tarinoita ja tunnelmakuvia, mutta ne ovat kirjoitusprosessin aikana muuttuneet niin moneen kertaan, ettei esikoisromaania voi parhaalla tahdollakaan kutsua sukukertomukseksi.

"Muistan tarinoita isovanhempieni lapsuudesta ja nuoruudesta. Kirjassa on todellisuuden kaikuja, aistihavaintoja vaikka siitä miltä tuntuu jättää oma koti."

Laitila muutti puolisonsa kanssa takaisin Suomeen vuosi sitten. Kun työ opettajana jäi taakse ja väitöskirjakin oli kansissa, jäi romaanille aivan uudella tavalla aikaa.

"Olen antanut itselleni luvan keskittyä kirjoittamiseen."

Esikoisromaanin julkaisu on jännittänyt Laitilaa etukäteen, onhan se nimittäin aivan erilaista laskea maailmalle kaunokirjallinen tuotos kuin viralliseen ja säänneltyyn kirjoitustapaan nojaava tutkimus.

"Tutkijana olen etäämpänä tekstistä kuin kirjoittajana kaunokirjallisesta tekstistä. Ja liittyyhän tähän paljon luopumisen tuskaa, kun on päästettävä irti."

Kun romaanin viimeinenkin oikolukukierros oli takana, Laitila alkoi pohdiskella seuraavaa romaaniaan. Se ei tule jatkamaan Lilium regalea, Laitila haluaa vaihteeksi jotain aivan uutta.

"Olen maisteriajoistani, vuodesta 2011 asti jumittanut 40- ja 50-luvuilla. Nyt tuntuu, että on aika katsoa jonnekin muualle."