Olli Rehn: Onko Suomi aseeton hybridiuhan edessä?

Venäjän voimapolitiikan heikentäessä koko Euroopan turvallisuutta on erityisen tärkeää, että suomalaiset keskustelevat turvallisuuspolitiikasta.

Ensisijaista Suomen turvallisuuden kannalta on pitää huoli kansallisen puolustuksemme kunnosta ja uskottavuudesta. Oman armeijamme tueksi ja toimintakyvyn parantamiseksi tarvitsemme Nato-kumppanuutta. Valtioviisautta on myös varata mahdollisuus hakea Nato-jäsenyyttä.

Pohjoismainen yhteistyö etenkin Ruotsin kanssa tukee näitä tavoitteita.

Mutta uusia haasteita on ilmaantunut. Sodankäynnin ja rauhantilan välinen rintamalinja on entistäkin epämääräisempi. Kuten tapaamme sanoa, Suomeen ei kohdistu suoranaista sotilaallista uhkaa – tosin sillä edellytyksellä, että Venäjän sotilaskoneet eivät aiheuta siviili-ilmailulle aitoa vaaraa tai jopa suoranaista vahinkoa Itämeren alueella.

Sen sijaan meihin kohdistuu tätä nykyä eriasteisia hybridiuhkia. Niiden edessä olemme heikosti varustautuneita, lähes aseettomia.

Parin vuoden ajan meillä on ihmetelty, miksi Venäjän mediassa toistuvasti julkaistaan Suomea koskevia tietoja, jotka eivät selvästikään pidä paikkaansa.

Koska valtaosa suomalaisista uskoo, että Venäjä on Suomen ystävä, uskomme myös, että väärien tietojen julkaiseminen johtuu tietämättömyydestä ja sen aiheuttamista väärinkäsityksistä. Niitä on yritetty korjata, mutta huonolla menestyksellä.

Kyse ei ole satunnaisista ilmiöistä vaan uudesta toimintatavasta, jonka Venäjä on ottanut käyttöön niin sisä- kuin ulkopolitiikassaankin. Kyse on hybridisodankäynnistä tai sen käyttämisestä uhkana ja pelotteena.

Hybridiuhkaa käytetään tietoisesti luomaan paineita, aiheuttamaan vaikeuksia ja synnyttämään epätietoisuutta. Uhkaa voidaan laajentaa, pitää vakaana ja sen voimaa voidaan vaihdella tarpeen mukaan.

Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sota ovat esimerkkejä hybridisodasta. Muihin Venäjän naapureihin sovelletaan uhkaa ja pelotetta eriasteisesti.

Uhkaa luotaessa hyödynnetään kaupankäyntiin, energiaan, talouteen ja rahoitukseen liittyviä toimia, kyberuhkia, informaatiosodankäyntiä ja disinformaatiota. Sillä pyritään myös kaikin tavoin heikentämään toisen valtion kansallista yhtenäisyyttä ja henkistä vastustuskykyä.

Uskottava sotilaallinen puolustuksemme rakentuu lentokoneista laukaistavien pitkän kantaman ohjusten ja koulutetun reservin liikekannallepanon varaan. Hyvä näin, mutta hybridiuhkia niillä ei torjuta.

Sisäinen turvallisuutemme ja vastavakoilumme on kansainvälisestikin arvioituna korkealla tasolla. Meillä ei kuitenkaan ole lainsäädäntöä, joka mahdollistaisi hybridiuhkiin puuttumisen, eikä siten myöskään sellaista sisäisen turvallisuuden organisaatiota, joka näitä ilmiöitä valvoisi.

Sotilaallisen maanpuolustuksen ja sisäisen turvallisuuden saumakohdassa on hybridivihollisen mentävä aukko. Jos se halutaan tukkia, tarvitaan sekä lainsäädäntöä että määrärahoja.

Siksi heti seuraavan hallituskauden alussa on selvitettävä hybridiuhkan edellyttämä valmistautuminen osana laajempaa turvallisuuspoliittista selvitystä, jossa selvitetään myös Nato-jäsenyyden edut ja haitat. Heti hallituksen työn käynnistyttyä on syytä luoda järjestely, joka tunnistaa ja ehkäisee ennalta, toteuttaa vastatoimia ja pitää yllä henkistä vastarintaa.

Kyse on ilmeisesti kaikkein vaativimmasta selvityksestä sotien jälkeen. Suomen turvallisuusympäristö on muuttunut, ja siitä on tullut uusi realiteetti Paasikiven hengessä.

Emme tietenkään toimillamme halua konfliktia, muttemme myöskään halua alistua uhkailuun tai lamaantua uhkan alla.