Naurattamista ei tarvitse hävetä – ilon perintöä kannattaa viljellä
”Ei kaunis käytös ja seuraihmisyys tarkoita kuivia puheita tai hissukkana hiipimistä, sitä että ’mitään ei saa enää vitsailla. Hyvä huumori on taitolaji. Ja pitää huumorin kuulijoillakin hoksnokkaa olla”, Heli Laaksonen kirjoittaa.
Ilon perintö, koomisuutta arvostava elämänasenne luo iloa ympärilleenkin. Kuva: Ville-Petteri Maatta19.5.202421:00
Kirjaston runotapahtuma pullisteli yleisöä – ihanaa! Puheenvuoroni jälkeen vanhempi kylänmies tuli sanomaan, että täällä Ikaalisissa on ollut viimeksi näin paljon kuulijoita, kun Kokemäen Uuno kävi esiintymässä.
Nauratti vertauskuva ja hauska nimi – mutta mitään en tyypistä tiennyt. Kotona piti heti tutkia, mistäs on kyse.
Kokemäen Uunona tunnettu Osmo Pertola (1927–1964) oli varhainen stand up -koomikoiden edeltäjä, rillumarein aikakaudelta muistettu ahkera maankiertäjä, joka kolusi hassutuksineen Suomen monet kolkat.
Aikuisempi väki muistaa hänet hyvin. Kummisetäni osasi ulkoa juttujakin ja sen, että Uuno oli hujoppimainen, nopeapuheinen, vakavakasvoinen vitsailija, jonka huumori oli hyväntahtoisuudessaan laajasti pidettyä.
Sellaisen kuvan saakin, kun lukee koostekirjaa Kokemäen Uuno ja hänen juttunsa (toim. Esko Pertola, 1988). Taivaal kiitos, et on kirjoi, misä o historia talles!
Jutuissaan Uuno päivittelee kellonsa olevan sitä sorttia, että kun se näyttää kahta ja lyö neljää, tietää kellon olevan kolme. Kanojensa määrän hän ilmaisi olevan kahta vaille 88.
Ja kuvitellun naapurinpojan, Kaustanklupun Anselmin, kodin perustamisesta hän kertoo näin: ”Kyl poijaalla oikein huushollin meininki oli. Oli hankkinu uuren pöyränki. – Oleks itte tehny, mää kysyin. – Oon tiätysti! – Nuat jallaatki? – No ei, net teki Ojanen ja kannen teki Mattila, mutta kiini pirin sen aikaa ko Salminen kiärsi jallaat paikalles.”
Kokemäen Uunoja on yhä, ympäri maan, täällä päinkin, vaikka meitä lounaissuomalaisia ei pidetä suurina kaskunikkareina eikä vitsin veistelijöinä. Totta onkin, että itäisessä Suomessa sanan mahtia ja kertojan kykyjä arvostetaan enemmän. Omanlaisensa hauskuuttajansa kaikkialla!
Meillä Rauman Lapissa, nykyisessä asuinpaikassani, Osuuskaupan palveluksessa pitkän uran tehnyt naapurinmies tunnetaan hilpeistä puheistaan ja veijarimaisuudestaan.
Hänen kerrotaan uransa alkuvaiheilla keränneen äitinsä puutarhasta omenoita, laittaneen ne kyläkaupallaan esille näyttävästi ja kirjoittaneen kyltin: ”Nyt erä kiinalaisia omenoita!”
Niillä kuuluu olleen mainio menekki, uteliaisuuksissaan kyläläiset ostivat omenoita innokkaasti – myös miehen oma äiti. Puijaamistahan se, mutta kannattaako tuohtumukseen käyttää aikaansa, kun kellekään ei suurta vahinkoa koitunut?
Sellaisenkin naapurinmies puheli kerran, että hänellä on niin huono lauluääni, että oli kieltäytynyt avaamasta suutaan koulun laulukokeessa. Opettaja oli hurjana, ja uhkasi antaa suoraan vitosen, ellei laulua kuulu. Mikä poikasen auttoi, hän taipui maisterin tahtoon, lauloi – ja sai nelosen.
Isänpuoleinen sukuni Lokalahdella on jostain syystä kova nauramaan. Olen kiitollinen tästä ilon perinnöstä, koomisuutta arvostavasta elämänasenteesta, siitä että on lupa olla Uunonakin.
Ei kaunis käytös ja seuraihmisyys tarkoita kuivia puheita tai hissukkana hiipimistä, sitä että ”mitään ei saa enää vitsailla”.
Erehdyn usein ovesta. Jos menee oikeasta ovesta, on ihan tavallista vain. Jos menee väärästä, voi tulla vaikka mitä!
Riiassa yritin museoon, mutta purjehdinkin sisään viereisestä aukosta. Se oli jonkunlainen Vekkula, huoneet täynnä huvittavasti vääristäviä peilejä, kompuroitavaksi tarkoitettuja portaita ja luukkuja, joihin saattoi työntää päänsä. (Kyl tämä nyy läpi katota, ko kerra o maksettu!)
Kaikilla muilla vierailijoilla oli kikattavat lapset mukana. Ilmankos lipunmyyjä oli varmistellut, yksinkö tulen.
Naistennaurattaja on tavallisempi ilmaus kuin miestennaurattaja. Jokainen ovensuun penkillä istuskellut ja talon juttuja kuunnellut tietää silti, että myös muijaväki on vitsikästä, ja naurattaa myös toisiaan.
Uimahallin saunan lauteilla höyryn turvassa naiset tarinoivat itseironisesti päiviensä kulusta, kolmannen kerran seinään kiinni jääneistä lohkolämmittimien johdoistaan ja kirjoitusvirheistään. (”Sen piti olla aikataulu eikä sikataulu.”) Yksi rouva kertoi lukeneensa kaupan perunapussista, että kyseisen lajikkeen nimi on Sort.
Hauska nainen on omena, jonka sisällä on paratiisi, kirjoitti tuntematon ajattelija.
On sellaistakin kansanhuumoria, joka ei sydämen pohjasta naurata – rasvaisia juttuja ja ilkeitä pilkkoja – mutta moni onnistuu kertomaan sutkauksia, jotka eivät paina alas ketään.
Ei kaunis käytös ja seuraihmisyys tarkoita kuivia puheita tai hissukkana hiipimistä, sitä että ”mitään ei saa enää vitsailla”. Hyvä huumori on taitolaji. Ja pitää huumorin kuulijoillakin hoksnokkaa olla.
Millainen on teidän kulmakuntanne kokemäen Uuno? Oletko se sinä itse? Vai kasvaako kotonasi suuri humoristi?
Muistakaa puhua myös lasten kuullen! (Sanomattaki o selvä, et ei nyy sentäs iha mitä sattu…) Sieltähän niitä uusia jutunkertojia tulee – niistä, jotka juttuja kuulevat, omiaan lisäilevät ja yltyvät iloiseen nauruun yhdessä muiden kanssa.
Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva kirjailija ja runoilija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
