Isät meidän

Esikoista odottaessamme päädyimme ruotsinkieliseen synnytysvalmennusryhmään. Kykyni omaksua ohjeita kangistui kielimuuriin. Ajattelin, että kyllä tästä maalaisjärjellä selviää ja perehtymään ehtii ominkin päin.

En ehtinyt – poika syntyi reilusti etuajassa. Synnytyssairaalassa sitten lueskelin vaimoni aamulla ostamaa ”Isä syntymässä” kirjaa ja oikaisin suoraan sivulle 172 ”vauvan ensikohtaaminen”. Tajusin, etten ollut osannut varautua tilanteeseen millään lailla.

Olin ollut sivullinen viimeiset yhdeksän kuukautta ja nyt minusta tuli osallinen. Päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa huomasin oppivani – lapsen hoito ja kasvatus olivat sittenkin ihan järkeenkäypää hommaa.

Yle:n Docventures sarjassa näytettiin hiljattain dokumentti ”The Work”. Se kertoo Folsomin vankilan neljän päivän ryhmäterapiaistunnoista, joissa vangit ja ulkopuolelta tulevat vapaaehtoiset kohtaavat toisensa ja oman sisimpänsä. Elokuvan ja sen jälkikeskustelun keskiöön nousi isäsuhde.

Oma kokemukseni kaltereiden keskeltä vahvistaa vaikutelman – usein vangin vaikeuksien taustalla on kompleksinen suhde omaan isään.

Monelle vangille isyys on hankala homma sekä isän että pojan roolissa. Oma suhtautumiseni tulevaan tehtävään taas tuntui turhankin luottavaiselta. Eroa selittää mallioppiminen. Toistamme ihmissuhteissamme malleja, joita olemme lapsuutemme lähisuhteissa saaneet: malleja isyydestä, äitiydestä, sisarussuhteista, puolisona olemisesta.. Samalla jätämme jälkemme omissa suhteissamme.

Lapsemme oppivat tavastamme olla ja elää. Esikuvaketjut kulkevat sukupolvelta toiselle ja toistavat tuttua kaavaa. Jokaisella polvella on mahdollisuus parantua. Kääntää kierre positiiviseksi.

Vaikuttava dokumentti sai pohtimaan omaakin isyyttä uudessa valossa. Kuinka kohtelen lapsiani? Osaanko ja jaksanko jakaa heille riittävästi huomiota: syliä, kannustavia sanoja ja hyväksyvää katsetta. Toisaalta juuri nämä hyvin yksinkertaiset asiat riittävät. Kömpelökin kasvattaja kompuroi kunnialla eteenpäin, kun pyrkii olemaan läsnä ja kiinnostunut kasvatettavistaan.

Kristinuskon perinteessä Jumala kuvataan isänä, jonka rakastavaan syliin kaipaamme käpertyä kuin kolmevuotias muumitarinan mörön nähtyään.

Isä meidän – käännä kasvosi meidän puoleemme.