Lukijalta: Opiskelujen rahoittaminen

Annto Portin muistelee omaa opiskeluaikaansa, jolloin ei ollut opintotukea, asumistukea, valtion takaamia opintolainoja eikä aikuiskoulutustukea. Kuva: Kari Salonen

Maanantaina 2.10. MT:n toimittaja Piia Lehojärvi kirjoitti kolumnissaan "Aikuiskoulutustuki pelasti syrjäytymiseltä", omien opintojensa rahoituksesta (MT 2.10).

Kerron lyhyesti, miten järjestin oman opiskeluni rahoituksen. Aloitin opiskeluni yliopistossa 60-luvun alussa. Siihen aikaan ei ollut opintotukea, asumistukea, valtion takaamia opintolainoja eikä aikuiskoulutustukea. Menin pankkiin ja sain tavallista lainaa äidin ja isän takaamina. Korko oli muistaakseni 6,3 prosenttia. Lainan pääoma oli sidottu elinkustannusindeksiin, joten jokaisen lyhennyksen yhteydessä siihen lisättiin hintojen noususta johtuva lisä.

Opiskeluaikana olin töissä kaiket kesät ja usein talvellakin yhteensä 2,5 vuotta. Opintojeni loppuvaiheessa tulivat valtion takaamat opintolainat. Valtaosa opiskelijoista asui alivuokralaisina ja yliopistoissa perittiin lukukausimaksut. Valmistuttuani minulla oli velkaa sen verran, jonka maksoi Etelä-Pohjanmaalla 120 neliön omakotitalo.

En ollut poikkeustapaus tuon ajan opiskelijoista. Valtaosa opiskeli tuohon aikaan velaksi. Tuttavapiiriini kuului vain kaksi opiskelijaa, joiden opiskelun kustansi heidän vanhempansa. "Pappa betalar" he naureskelivat usein.

Töihin päästyäni alkoivat tietenkin lainojen ja verojen maksu. Meidän veroistamme kustannettiin tietenkin myös senajan ja nykyajan opiskelijoiden opintotuet, asumistuet ja aikuiskoulutustuet.

Piia Lehojärven ja meidän, 60-luvun opiskelijoiden, tarinat ovat kuin eri planeetalta, mutta ovathan ne eri vuosisadaltakin. Yhtä asiaa vain en millään ymmärrä. Miksi me emme syrjäytyneet?

Antti Portin

Lapua