Lukijalta: Ukrainan vammaiset ovat evakoiden unohdettu joukko

Vammaisten tilanne Ukrainassa on vaikea. Kuvituskuva. Kuva: Genya Savilov / AFP / Lehtikuva

Uutiset Ukrainan kauhuista ovat jättäneet vammaiset ihmiset lähes täysin näkymättömäksi ihmisryhmäksi. Heitä on Ukrainassa arviolta 2,7 miljoonaa.

Monet heistä elävät laitoksissa, joita ei ole evakuoitu, tai koteihin sidottuina ilman apuvälineitä tai avustajia. Monet eivät ole päässeet pakoon, eivätkä he ole voineet edes suojautua kellareihin tai pommisuojiin. Tilanne on epäinhimillinen.

Suurin osa kansainvälisestä avusta on keskittynyt ruokaan, lääkkeisiin ja asemiin lähellä rintamaa. Vammaisten ihmisten tarpeet jäivät jalkoihin. Esteettömyydestä, henkilökohtaisesta avusta tai kommunikaatiotuesta ei ole puhuttu juuri missään.

Pommisuojat ilman hissejä. Evakuointibussit ilman nostolaitteita. Vastaanottokeskukset ilman esteettömiä vessoja tai mahdollisuutta liikkua pyörätuolilla.

Silti nämä ihmiset ovat olemassa – he eivät katoa vain siksi, että maailma kääntää katseensa pois.

YK:n vammaissopimus, Geneven sopimukset ja EU:n omat rahoitusperiaatteet edellyttävät haavoittuvassa asemassa olevien erityistä suojaa myös kriisitilanteissa. Silti vammaiset ihmiset eivät ole tasavertaisessa asemassa edes hätäavun saajina.

Tämä kertoo, että apu ei aina perustu tarpeeseen, vaan näkyvyyteen. Huomioiduksi tulee se, jolla on ääni. Entä ne, jotka eivät jaksa enää huutaa? Tai ne, joiden ääntä ei edes kuulla?

Työskentelen itse vammaisoikeuksien parissa ja olen osallistunut muun muassa kansainvälisiin rauhanprosesseihin. Vammaiset ihmiset istuvat harvoin neuvottelupöydissä. Sota korostaa syrjäyttämistä.

Suomella on erityisosaamista, jota moni maa arvostaa. Esteettömyys, henkilökohtainen apu ja osallistava kehitysyhteistyö ovat asioita, joissa voimme näyttää tietä.

Voisimme tukea esteettömiä evakuointikäytäntöjä, painostaa EU:ta ja YK:ta sisällyttämään vammaisvaikutusten arvioinnit kaikkeen kriisiapuun sekä tehdä yhteistyötä vammaisjärjestöjen kanssa Ukrainassa ja lähialueilla.

Lisäksi meidän pitää nostaa esiin ihmisoikeusloukkaukset myös vammaisten näkökulmasta.

Erityiskiitos kuuluu suomalaiselle Abilis-säätiölle, joka on ottanut Ukrainan ohjelmamaakseen mahdollistaakseen paikallisten vammaisjärjestöjen työn sodan keskellä.

Solidaarisuuden ei pitäisi riippua siitä, kuka näkyy uutiskuvissa. Todellinen solidaarisuus punnitaan siinä, miten kohtelemme niitä, jotka ovat vaarassa jäädä kokonaan näkymättömiin.

Vammaiset ihmiset eivät ole “erityisryhmä”, joka voi odottaa rauhan tuloon asti. He ovat osa yhteiskuntaa – ja heillä on oikeus turvaan, ihmisarvoon ja apuun aivan, kuten kenellä tahansa muullakin.

Lassi Murto

Raisio