Ihmiselle on tärkeää kuulua johonkin heimoon – siksi vilkutan vastaantulevalle karavaanarille ja olen pahoillani Vantaan päiväkotipäätöksestä
Kädennosto vastaantulevalle karavaanarille ja veneilijälle kertoo, että kuulumme samaan heimoon.
Yhdessä kahvittelu virkistää ja voi jopa hidastaa muistisairauksien etenemistä. Kuva: Taina RenkolaKättä pystyyn ja moikka moi! Heipä hei! Vilkutus!
Käteni nousee tämän tästä kesäisillä maanteillä ja vesillä. Minä ja vastaantulijat osoitamme näin kuuluvamme samaan karavaanareiden ja seilaajien heimoon. Vastaan tulevalle veneilijälle viestittelemme, että tässä paatissa on kaikki kunnossa.
Kesän ensimmäisiin kädennostoihin liittyy aina ihan tietynlainen hykerryttävä tunne ja läikähdys rinnassa: täällä sitä taas mennään, osana suurta laumaa. Kukin itsekseen, mutta silti kuin yhtenä perheenä. On ihanaa kuulua juuri tähän heimoon!
Ihmisellä on tietenkin monta muutakin heimoa, alkaen juurista: oululaiset, savolaiset ja turkulaiset poistavat hetkessä oman murteensa pidäkkeet, kun huomaavat kuulijajoukossa kotiseutusukulaisen.
Juuret voisivatkin olla suomalaiselle vähintään yhtä kätevä small talkin aihe kuin sää.
Juuret voisivatkin olla suomalaiselle vähintään yhtä kätevä small talkin aihe kuin sää. Vaivaantuneen hiljaisuuden tuiki tuntemattomien kanssa voi rikkoa kysymällä, mistä päin toinen on kotoisin. Yleensä jotakin yhteistä löytyy ja alkukankeus sulaa.
Jo se, että kertoo olevansa syntyperäinen keravalainen, kohottaa kulmakarvoja. Kyllä, se on mahdollista, ja heimotunne säilyy, vaikka sen koettaisi kieltää ja karistaa murkkuna ja opiskelijana. Paluumuutto ei ole tavatonta.
Kuulun myös burleski- ja humppaheimoon, vanhempiaan ja lapsiaan yhtä aikaa hoitavien keski-ikäisten kiireheimoon, edes henkisesti yhä partio-, pesäpallo- ja beagle-heimoon sekä tuoreimpana alati kasvavaan muistisairaiden läheisten heimoon, muun muassa. Jälkimmäisessä korvaamatonta heimotukea tuo sosiaalinen media.
Aivan erityistä heimoelämää tarjoavat sukukokoukset.
Aivan erityistä heimoelämää tarjoavat sukukokoukset. Niissä ei tunne melkein ketään, mutta kaikki ovat keskenään sukua! Mieleen pulpahtaa aina Kirsi Kunnaksen runo, jossa yksineläjä lukee puhelinkopissa puhelinluetteloa puhelinkopissa: ”Onpa ihanan monta ihan tuntematonta!”
Jos jo pelkkä tunne kuulumisesta ryhmään saa ihmisen hihkumaan, kerrottakoon, että johonkin kuulumisella on myös suoranaisia terveysvaikutuksia. Ihmisten kanssa seurustelu tekee hyvää, laskee verenpainetta ja suojaa sitä tai jotakin muuta kautta jopa muistisairauksilta.
Mutta kaikki heimot ja ryhmät eivät ole ihmiselle hyväksi. Jos joku porukka alkaa käydä mielen päälle ja suorastaan vaaraksi, ihmisellä olkoon jokaisenoikeus lähteä pois.
Yhdestä olen valtavan pahoillani: Vantaan päätöksestä lopettaa lasten ryhmäkuvaukset päiväkodeissaan. Vaikka henkilöstö kuormittuisikin ja pedagogiset perusteet puuttuisivat, perheiden yhdenvertaisuudesta olen eri mieltä. Kaikin tavoin pirstaloituvassa maailmassa juuri lapsille on tärkeää saada kokea kuuluvansa ryhmään, omaan heimoon, olkootpa se Puolukat, Mustikat tai Mansikat. Saada osoittaa kotona ja mummolassa kuvasta ne ihan omat kaverit.
Ajattelen, että etenkin maahanmuuttajille kuuluminen pienestä pitäen samaan ryhmään kuin muut on tuiki tärkeää ja arvokasta yhteiskunnallemme. Ryhmäkuvan hankkiminen vaikka verovaroin jokaiselle lapselle on pieni, mutta ehkä mittaamattoman tärkeä heimoteko.
Kolumnin kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
