Pyhät katoavat ja muuttuvat

Pyhien luonnonpaikkojen käyttö ulottuu kivikaudesta nykyaikaan. Käyttö on tosin usein saattanut olla vain tiettyyn ajanjaksoon rajoittuvaa ja eri aikoina erilaisiin oppeihin pohjautuvaa.

Kulttuurin ja uskonnon muutokset sekä alueen asukkaiden vaihtuminen ovat johtaneet monin paikoin siihen, että pyhä paikka on voitu unohtaa. Se on myös saattanut siirtyä uskomuspohjaltaan sellaisenaan tai muuttuneena asukasryhmältä toiselle.

Massiivisimpia pyhän paikan siirtymisiä Suomen historiassa ovat katolisen kirkon suorittamat hiisien ja pyhien lehtojen valtaukset. Kirkko ja sitä tukeva valtiovalta saapuivat Suomeen vähitellen vuosien 1000–1700 välillä.

Paavi Gregorius IX antoi vuonna 1229 Suomen kirkolle oikeuden ottaa haltuunsa pakanalliset uhrilehdot ja muut pyhäköt. Tämän seurauksena useimmat 1300–1500-luvuilla rakennetuista kirkoista ovat pakanallisten pyhien paikkojen alueella.

Kristityt myös hävittivät pakanoiden pyhäkköjä, mikä yleensä johti niissä harjoitetun rituaalitoiminnan loppumiseen tai siirtymiseen muualle.

Luterilainen kirkko hyökkäsi vanhoja tapoja vastaan vielä aggressiivisemmin 1600–1700-luvuilla, minkä seurauksena järjestelmällisesti tuhottiin valtavat määrät pyhiä luonnonpaikkoja.

Ortodoksinen kirkko suhtautui vanhoihin tapoihin suotuisammin. Tästä syystä Itä-Suomen pyhät paikat ovat säilyneet huomattavasti läntisiä paikkoja paremmin.

Nykyisin muutamat järjestöt, yhdistykset ja yhteisöt vaalivat vanhoja tapoja järjestäen muinaisilla pyhillä paikoilla alkuperäisiä menoja jäljitteleviä tapahtumia. Ihmisten kiinnostuksen lisäksi monia kohteita suojelevat myös muinaismuisto- ja luonnonsuojelulait.

Suurimmaksi osaksi vanhat pyhät luonnonpaikat ovat kuitenkin unohdettuja tai niistä on muotoutunut luonto- ja matkakohteita.