Yliö: Paikalliset yhteisöt vahvistavat haja-asutusalueiden kriisinkestävyyttä

Maaseudulla yhteisöjen merkitys korostuu poikkeustilanteissa, sillä viranomaisavun saanti voi kestää kauemmin kuin taajamissa. Kuva: Johannes Tervo

Espanjan ja Portugalin historiallisen laajat sähkökatkot muistuttivat hiljattain kotivaran ja varautumisen tärkeydestä. On todennäköistä, että myös Suomeen tulee taas jossain vaiheessa jokin isompi häiriötilanne, joka suistaa normaalin arkielämämme raiteiltaan joksikin aikaa.

Useampia häiriötilanteita olemme jo kohdanneetkin ja niistä selvinneet. Esimerkiksi koronapandemia ja Venäjän hyökkäyssodan aiheuttama energiakriisi ovat opettaneet meitä varautumaan häiriötilanteisiin aiempaa paremmin.

Kotitalouksien omatoimisen varautumisen suosituksessa ihmisiä kehotetaan hankkimaan kotiin vettä, ruokaa ja välttämättömyystarvikkeita vähintään 72 tunnin ajaksi eli kolmeksi vuorokaudeksi. Näiden kolmen vuorokauden aikana viranomaisilla on aikaa keskittyä haavoittuvassa asemassa olevien tukemiseen ja palauttaa palveluja.

Varautuminen on elintarvikkeiden lisäksi tietoa ja taitoja. Häiriötilanteiden varalta olisi hyvä tietää ainakin, mistä saa oikeaa tilannetietoa ja miten pärjää kylmenevässä asunnossa.

Häiriötilanteen voi aiheuttaa esimerkiksi myrsky, laite- tai järjestelmävika tai tahallinen vahingonteko. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta sillä ei ole väliä, mistä häiriötilanne johtuu. Kaikkiin erilaisiin häiriötilanteisiin ei kansalaisten tarvitse erikseen varautua. Riittää, että varautuu huolehtimaan viidestä perusasiasta: vedestä, ruoasta, lämmöstä, hygieniasta ja tiedonkulusta.

Suomalaisilla on perinteisesti ollut vahva luotto siihen, että viranomaiset huolehtivat. Ja onneksi monessa tilanteessa näin onkin. Äkillisissä häiriötilanteissa viranomaisten resurssit kohdistuvat kuitenkin aluksi tilanteen selvittelyyn ja avun valmisteluun. Sen vuoksi jokaisen olisi hyvä ottaa myös itse vastuuta omasta ja lähiyhteisön selviytymisestä poikkeustilanteessa.

Maaseudulla elämä esimerkiksi sähkökatkon aikana saattaa olla joiltakin osin helpompaa kuin kaupungissa. Kotipihasta löytyy ehkä kaivo ja kodista tulisija.

Harva kuitenkaan pärjää täysin omavaraisesti pitkiä aikoja. Kriisinkestävyyden kannalta parasta onkin omatoimisen ja yhteisöllisen varautumisen yhdistelmä.

Haja-asutusalueille viranomaisten apu saattaa häiriötilanteissa kulkeutua hitaammin kuin kaupunkeihin. Sen vuoksi kylien on hyvä tuntea omat voimavaransa ja varautua etukäteen yhdessä. Onko kylätalolla varavoimaa? Löytyykö paikalliselta sopimuspalokunnalta aggregaatti? Onko tiedonkulku turvattu radiopuhelimilla, jos matkapuhelinverkko kaatuu?

Häiriötilanteisiin varautuminen ei tarkoita yksin pärjäämistä, vaan kykyä huolehtia itsestä ja toisista poikkeusoloissa. Haja-asutusalueilla se tarkoittaa sitä, että yhdessä sovitaan, kuka käy katsomassa vanhukset, kenellä on kaivovesi käytettävissä, missä on lämpöä ja ruokaa. Tällaiset verkostot eivät synny hetkessä. Niitä rakennetaan järjestötoiminnan, kyläyhdistysten ja paikallistoiminnan kautta.

Harvaan asutuilla alueilla yhteisöllisyys ei ole vain mukavaa lisäarvoa, vaan usein konkreettinen turvan tuoja. Esimerkiksi kyläyhdistykset, metsästysseurat ja sopimuspalokunnat ovat toimijoita, joilla on paitsi paikallistuntemusta myös kalustoa ja kyvykkyyttä. Niiden toimintaa tulee tukea ja ottaa mukaan kuntien ja viranomaisten varautumissuunnitteluun – ihan konkreettisesti, ei vain juhlapuheissa.

Olisi toivottavaa, että kunnat ja viranomaistoimijat osallistaisivat paikalliset yhteisöt aktiivisemmin valmiusharjoitteluun. Yhdistysten ja seurojen kannattaa myös itse olla aktiivisia varautumisessa eikä jäädä odottamaan, mitä viranomaiset suunnittelevat.

Nyt on hyvä hetki kokoontua yhteen ja pohtia, mitä kukin pystyy tekemään oman alueensa kriisinkestävyyden vahvistamiseksi.

Markus Latva-aho

varautumispäällikkö

Minna Yläkangas

varautumisen asiantuntija

Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö SPEK