Seppo Vuokko: Naurakaamme byrokratialle

Vaalimaalle suunniteltiin käytäntöä, että aika rajan ylitykseen olisi varattava etukäteen. Vain elämästä vieraantunut byrokraatti voi kuvitella, että tavallisen turistin matka sujuisi nopeammin sillä tavoin. Rekkakuskeille se voi sopia.

Jos satojen kilometrien päästä lähtevä turisti saisi tietyn ajan rajan ylitykseen, miten hän onnistuisi pitämään aikataulunsa? Matkalla ei saisi sattua mitään viivytyksiä, kahvi- ja lepotauot jäisivät pitämättä eikä sää saisi vaikuttaa matkanopeuteen. Yhtä soittoa suurinta sallittua nopeutta kotoa rajalle koko ajan pelko mielessä, mitä jos en ehdikään omalle vuorolle!

Määräyksestä onneksi luovuttiin. Kammottavaa vain oli kuunnella viranomaisen selitystä. Syynä oli liikenteen väheneminen, ei se, että muutosta oli arvosteltu turhana ihmisten kiusaamisena.

Samanlaisia tolkuttomia viranomaispäätöksiä ja lausumia tulee esiin lähes joka päivä. Sonni, jonka korvamerkki on irronnut kuljetuksen aikana, tuomitaan jätteeksi, vaikka sen yksilölliset tiedot olisi voinut selvittää parilla puhelulla tai sähköpostiviestillä.

Ehdotus uudeksi kalastuslaiksi sisältää sekin aivan järjettömiä osia, kuten hauen ja kuhan ylämitat tai rajoitukset kotitarvekalastuksessa saadun saaliin myynnissä. Suurin osa Suomen vesistä on alikalastettuja. Jos Helsingin lähivesillä pyyntirajoitukset olisivat tarpeen, pitäisikö ne määrätä koskemaan koko Suomea?

Kalastuslakia valmistellut virkamies pahoitteli sitäkin, että keskeneräistä lakiluonnosta on arvosteltu! Kovin vähän hyötyä olisi valmiin, jo eduskunnassa hyväksytyn lain arvostelusta!

Typerä on sekin, jo nyt voimassa oleva määräys, että alamittaiset kalat pitäisi heittää takaisin veteen, vaikka ne olisivat pahasti vahingoittuneet tai kuolleet.

Tavallisen ihmisen ainoa keino taistella byrokratiaa vastaan on nauru.  

Jätevesiasetuksen arvostelu mummon pissojen kyttäämiseksi on jo johtamassa lain muutokseen.

Yksi esimerkki siitä, miten naurettavia lakeja pitää kohdella, on S. A. Hariman kirjassa Myötä- ja vastatuulta (WSOY 1957).

Brasiliassa oli 1920-luvulla annettu uusia määräyksiä siveellisyydestä. Uimaan ei saa mennä ilman uimapukua ja uimapuvun lahkeiden ja hihojen pituudet oli tarkoin ohjeistettu. Rio de Janeiron rantakatujen varrella asuvat tulivat aamu-uinnille Copacabanalle alastomina, pyyheliina ja uimapuku käsivarrelle taiteltuna. Vesirajassa he pukivat uimapuvun päälleen ja taas rannalle tultuaan riisuivat sen. Poliisit katsoivat vieressä, mutta eivät puuttuneet asiaan: lakia noudatettiin, kun kukaan ei uinut ilman uimapukua!

Miltei aina byrokraatti pyrkii suojautumaan nimettömyyden taakse. Päätöksen on tehnyt virasto, ei yksityinen ihminen. Useimmiten se on valhe: yksi ihminen on valmistellut päätöksen, vaikka sen nimellisesti tekisikin joku kollegio.

Toinen suojautumiskeino on lausuma: emme voi antaa tietoja yksittäistapauksista. Tätä käyttää erityisesti sosiaali- ja terveysala. Alun perin käytäntö onkin suojellut avun hakijaa, mutta yhä useammin se alkaa kääntyä alkuperäistä tarkoitustaan vastaan ja suojelee virheen tehnyttä toimihenkilöä.

Ja nauretaan myös päättäjille, jotka parantavat nuorison asemaa leikkaamalla koulutuksesta satoja miljoonia ja käyttävät toimimattomiin tietojärjestelmiin enemmän rahaa kuin syöpäsairaiden hoitoon.

Nauretaan, vaikka syvän märkänis!