Tulesta uutta elämää

Kasken viertäminen on kuumaa puuhaa. 

Sytykkeiden tekoa. Pellava vaatteissa on mainio suoja kipinöitä vastaan. 

Kaskia on palanut Suomessa ainakin neljätuhatta vuotta. 

Reino Juutinen keittää kaskirukiista puuron. 

Entisestä metsästä nousee savu. Samaan suuntaan kaadetut rungot palavat verkalleen tuhkaksi, metsä muuntuu pelloksi. Väliin lämpöerojen aikaansaama minipyörremyrsky nostattaa pölyä maasta.

Metsähallituksen omistamalla Telkkämäen tilalla Kaavilla pidetään yllä kaskeamisen perinteitä. Luontovalvoja Reino Juutinen lienee Suomen kokeneimpia kaskeajia. Telkkämäessä Juutinen on kaskennut vuodesta 1993. Vain pari kaskea on jäänyt polttamatta huonojen säiden vuoksi.

Tämänkertainen kaski sujuu Juutisen mielestä hyvin. Mutta tuuli saisi olla kovempi.

”Jos se ahjona puhaltaisi, niin menisi nopeasti.”

Tuli etenee kaskessa parisen metriä tunnissa. Iltaan mennessä koko kymmenen aarin ala on palanut tuhkaksi.

Liekki on melko matalaa, mutta hiillos polttavan kuumaa. Kuumuutta torjutaan sopivalla vaatetuksella. Juutisen rohdinpellavaiset vaatteet eivät säikähdä kipinää. Jalassa miehellä on villasukat ja tuohiset avokengät, lötöt, joita hän käy välillä kastelemassa vesitynnyrissä. Lötöt on tehty museosta lainatun mallin mukaan.

Välillä on aikaa pitää taukoa. Juutinen on keitellyt nuotiolla puuroa rukiista, joka on viljelty läheisellä kaskipellolla ja puitu Telkkämäen riihessä. Syväaromisen puuron päälle juodaan nokipannukahvit.

Kaski voi Juutisen mukaan epäonnistua, jos maa on märkää tai puuta on liian vähän. Liikaa ei puuta voi ollakaan. Juutinen pyörittelee kangellaan paria paksua pölliä tulta kohti kuin kaskenviertäjä Lapinlahden vaakunassa.

”Nuo kaksi puuta on liian isoja. Niitä pitää pyöritellä pitkin kaskea tai heittää sivuun. Palamatta jääneistä puista tehtiin ennen vanhaan aitoja”, Juutinen kertoo.

Metsien hallittu polttaminen viljelymaaksi alkoi meillä neljä tai viisi tuhatta vuotta sitten, kun etelästä tullut vasarakirveskulttuuri saavutti eteläisen Suomen.

Kaskeamalla saatiin käyttöön puiden ravinteet ja päästiin eroon rikkakasveista.

Parhaat kaskipaikat jäivät pysyvästi pelloiksi, heikommat alueet laitumiksi tai ahomaiksi. Kaskettu maa alkoi kasvaa lehtipuuta ja pensasta, joista saatiin karjalle ruokaa talveksi. Lisäksi pensaikot vetivät puoleensa riistaa: hirviä, teeriä, jäniksiä ja pieniä turkiseläimiä.

Kaskeaminen on kotoisin Lounais-Suomesta, minkä kertoo alaan liittyvä lounainen sanasto. Hämeessä kaskettiin lehtimetsiä yleisesti vielä 1700-luvulla.

Savon kirveellä ja tulella asuttaneet suomalaiset kehittivät kaskitekniikan huippuunsa 1600–1800-luvuilla. Arvellaan, että maakunnan nimikin johtuisi sanasta savu.

Havumetsien kaskeamisella takamaat taipuivat kulttuurin piiriin. Satoisaa ruista riitti Itä-Suomen kaskipelloilta vientiin asti.

Kun puun arvostus nousi, kaskeamista alettiin pitää haaskaamisena. Kruunu kielsi kaskeamisen ensi kerran 1783, mutta se ei näkynyt käytännössä.

Väen lisääntyessä kaskeamisen kiertoaika lyheni. Saimaan alueella oli jo 1850-luvulla pulaa polttopuusta. Kaskeaminen taantui vuosisadan lopulla takamaiden köyhien seutujen umpikujaelinkeinoksi.

Viimeistään 1700-luvulla Kaavin Telkkämäessä oli torppa ja muutaman aarin pelto. Tilaa on viljelty 1960-luvulle, ja vielä sotien jälkeen tilalla paloi kaski.

Uudelleen kaskisavut alkoivat nousta Telkkämäestä 1993, kun Metsähallitus oli ostanut tilan pitääkseen elossa kaskeamiseen liittyvää tietotaitoa. Tila on entisöity 1900-luvun alun asuun. Pelloilla ja metsälaitumilla käyskentelee kesäisin lampaita, kanoja, kyyttöjä ja suomenhevosia.

Tämänvuotinen kaski on tehty vanhaan peltoon, jossa kasvoi kunnollista koivua. Pelto, josta kivet on raivattu, on metsää kiitollisempi poltettava, kertoo Metsähallituksen suunnittelija Auvo Sapattinen. Tästä kaskesta puuttuvat kosteat notkopaikat, joiden polttaminen kuului vanhastaan lasten tehtäviin.

Vanhan pellon kivistä on rakennettu kiviaita pellon reunaan. Viereisellä lohkolla kivet on koottu kasoiksi, kaskiraunioiksi. Kaskiraunioita löytyy Itä-Suomen metsistä paljon. Usein ne sijaitsevat vanhoilla ahomailla kaukana asutuksista.

Sapattinen kertoo, että kasken valmistelu aloitettiin kaatamalla puut edellisenä kesänä. Oksat karsittiin ja rungot pätkittiin, jotta niitä on helppo kaskessa pyöritellä eli viertää. Järeistä rungontyvistä tehtiin polttopuuta ja tilalle tuotiin lisä- eli sienapuuksi kuivaa leppää.

Kaskeajan on seurattava tarkoin kevään ja alkukesän säitä. Kuivan kevään ansiosta kaskeaminen onnistui tänä vuonna jo toukokuun 23. päivänä. Sapattisen mukaan kaski on poltettava viimeistään juhannuksena, sillä tuolloin maa jo vihertää.

Telkkämäen kaski sytytettiin tuohilla aamukymmeneltä. Ennen vanhaan tuli oli tapana sytyttää sekä kitka- että kipinätulella. Kahden kilpailevan tulen ajateltiin polttavan maan erityisen tehokkaasti.

Kaskeamisessa otettiin askel eteenpäin, kun opittiin kaskeamaan järeää havumetsää, yleensä kuusikkoa. Näillä huhta- eli huuhtakaskilla metsästä saatiin pelto, havumetsästä koivikko.

Huhtakasken teko kesti vuosia. Ensin puiden runkoja kolottiin tyveltä eli puut pyällettiin. Tällöin puut pumppasivat maahan varastoitunutta vettä ylös oksistoon. Vähitellen maan humus, kunttakerros, kuivui ja viiden tai kymmenen vuoden kuluttua puut voitiin kaataa poltettaviksi.

”Metsä pitää etukynteen kuivattaa. Se homehtuu ja märkänee, jos sen suoraan kaataa”, Juutinen tietää.

Huhtakaskia suosittiin etenkin Savossa ja Karjalassa. Kaskeamalla raivatuille paikoille on annettu sellaisia nimiä kuin Huhtamäki tai Palokangas. Pykälikkömetsä kaadettiin huhtikuussa, johon kuukauden nimi viittaa.

1500-luvun lopulla Ruotsin kuningas määräsi suomalaisia asuttamaan Keski-Ruotsin metsiä. Pian sauhusi rautavaaralaisten kaski Värmlannin kuusikoissa. Taito kulkeutui vielä Pohjois-Amerikkaan Delaware-joen laaksoon, jonne metsäsuomalaisia seuraavalla vuosisadalla karkotettiin.

”Niillä oli ruissäkki ja kirves olalla. Ensin pyällettiin puut ja tehtiin savusauna, sitten kaskettiin ja tehtiin talo”, Sapattinen kuvailee.

Telkkämäen kaskeen töpeksitään aari naurista, loppu kylvetään rukiille. Töpeksiminen on kylvötapa, jossa siemenet syljeskellään tuhkaan. Sylki kostuttaa siemenet ja parantaa itävyyttä.

Kylvön jälkeen maata käännetään halkaistuista kuusista tehdyllä hevosvetoisella risukarhilla. Epämääräisestä ulkonäöstään huolimatta risukarhi on mitä käyttökelpoisin väline kaskimaan kevyeen kääntämiseen. Oksat joustavat kannon ja kiven kohdalla eikä karhi juutu kaskeen.

Toisinaan Telkkämäestä saadaan valtava määrä tennispallon kokoisia nauriita. Toisinaan taas kirpat syövät lehdet niin että saadaan vain muutamia juurikkaita.

Sapattinen esittelee viimevuotista kaskea, jolla viheriöi ruis. Laurin päivänä 10. elokuuta kylvetty siemen on itänyt hyvin. Sato-odotukset ovat korkealla vähäisestä talvihomeesta huolimatta.

”Mutta joka kerta tulee tehtyä sama virhe: kylvetään siemenet liian tiheään”, valittelee Sapattinen. ”Sitä ajattelee, että heitetään nyt vielä vähän, kun näyttävät olevan niin harvassa.”

Kaskirukiin kylvössä on oltava tarkkana, sillä yhdestä siemenestä nousee kokonainen korsitupas. Vanhan muistisäännön mukaan kavionalalle kylvettiin yksi tai lötön alalle kolme siementä.

Vanha kansa tapasi polkea rukiin alkutalvesta maata vasten. Tämä parantaa talvehtimista, mikä on todettu Telkkämäen kokeissakin. Talvehtimista edesauttoi myös se, jos jänikset söivät oraan syksyllä.

Telkkämäen ruis tekee pitkän korren, joka painuu syyssateilla helposti lakoon. Aloitteleva sirpinkäyttäjä tuskailee leikkuun kanssa, mutta kokeneilta leikkaajilta homma luontuu.

”Meillä on leikkuutalkoot elokuun 19. päivä ja niihin tulee vanhoja ihmisiä. He ottavat sirpin, ja viuh-viuh vaan, niin lyhde on valmis”, Sapattinen kuvailee.