Lepo vaan, maakuntateatterit!

Syksyiseksi teatteritapaukseksi julistetaan etelän mediassa vuodesta toiseen jonkun helsinkiläisen teatterin esitys. Niin tänäkin vuonna. Sivukaupalla ennakkojulkisuutta ja kohteliaan hymistelevät arvioinnit sai Kansallisteatterin Maaseudun tulevaisuus -näytelmä.

Mutta mitä ihmettä: kerrankin kun Itä-Suomen perukoilta lähden isolle kirkolle teatteria katsomaan, niin siellähän näytellään sitä samaa kakkaa, jota jo 1980-luvulla opiskelijaradikaalit esittelivät yleisöään hämmentäen.

Haloo, Helsinki! Siitä on 30 vuotta.

Peppu paljaana näyttämön laidasta toiseen raahustaminen ei enää jaksa hätkähdyttää. Verhon takana naimistakin uskalletaan tehdä jo jokaisessa kesäteatterissa. Eri juttu sitten on, halutaanko.

Toki teattereiden pitää riskejä ottaa mutta myös kantaa vastuunsa. Kun kymmenen minuutin sisällöstä venytetään kolmen tunnin esitys, se on resurssien tuhlaamista.

Näin sanon maakuntateatterien taloudellista ahdinkoa seuranneena ja niiden tekemää pitkäjänteistä ja valtavasti uudistunutta työtä kunnioittaen.

Säälittävää on, jos teatterissa parasta alkavat olla lavastus ja puvustus. Tältä tuntui, kun valtakunnan ykkösteatterissa totaalisen pitkästyneenä istuin.

Vertailun vuoksi menin kotikaupunkini Joensuun kaupunginteatterin suuren näyttämön ensi-iltaan keskiviikkona. Ilman ennakkokohua ja -odotuksia, tietenkin, istahdin katsomaan lahtelaisen ammattiteatterin Vanhan Jukon nuoren taiteellisen johtajan Jussi Sorjasen käsikirjoittamaa ja ohjaamaa Working Class Hero -näytelmää.

Mutta mitä ihmettä: valtavalla sykkeellä, hetkeäkään venyttämättä eteeni vyörytetään ei ainoastaan Suomen vaan koko ihmiskunnan tätä päivää ja tulevaisuutta. Esityshän on mahtava, näin väliajalla supisevat muutkin.

Taitavasti Sorjanen nivoo yhteen ihmiskauppaa, lapsityövoimaa, ikääntymistä, alkoholismia, alistamista, työelämää eri tasoillaan.

Sympaattisen kassanhoitajan hän yhdistää hienosti globaalitalouteen ja muistuttaa, ettei maaseudun ihmisen tulevaisuus todellakaan ole yhtään sen kummempaa kuin kaupunkilaisen: riistämme toisiamme ja luontoamme hengiltä.

Innostuneena poistun parituntisen esityksen jälkeen talviseen iltaan. Pää tuulettui ja uusia ajatuksia virtasi mieleeni. Sain nauraa, nähdä upeata tämän päivän teatteria, tanssia, laulua, sarjakuvamaisuutta, yllätyksiä, sketsihahmoja – ja sitä kuinka näennäinen kauneus muuttuu silmieni edessä äärimmäiseksi rumuudeksi.

Sain olla kasvokkain oman kaksinaismoralismini kanssa. Historiaa vedettiin hienoina viitteinä näyttämölle. Mitään ei pureskeltu valmiiksi, eikä varsinkaan, Luojan kiitos, jankutettu.

Uskallan väittää, että Joensuun kaupunginteatterin ja Vanhan Jukon ainutlaatuinen yhteistyöprojekti rikkoo triplasti enemmän tabuja kuin Leea Klemolan kalliisti toteutettu ”teatteritapaus”.

Mikäli teatterin tulevaisuus kiinnostaa, suosittelen lämpimästi vaihtamaan Kansallisteatteriin suunnitellun teatteri-illan kenties hieman pidemmäksi matkaksi Joensuuhun. Suunnaksi kannattaa ottaa kahden uuden sillan kävelylenkin lisäksi kaupunginteatteri ja Working Class Hero.

Muutaman painavan kirosanan kestätte kyllä, koska tällä kertaa niillä on paikkansa: Pitäkää, v, hyvinvointivaltionne!