Pontikan henki pihisee

Pontikkatehdas korpikuusen kätkössä vuonna 1958. kuva: lehtikuvA/ERKKI LAITILA 

Aate Laukkanen on pontikkatehtailun pioneeri Suomessa. 

TEKSTI ja KUVAT: Jouni Hirn Punkaharjulla, Kiteellä ja Konginkankaalla

Kotipolttoista viinaa on tiputettu Suomessa vuosisatoja. Vielä muutama vuosikymmen sitten pontikkaa keitettiin kilpaa metsien kätköissä.

Pontikkatouhu hiipui hiljalleen 1960–70-luvulla maaseudun rakennemuutoksen myötä. Samalla kun talot tyhjenivät ja pellot paketoitiin, kuusikossa tapahtunut pontikankeitto siirtyi sisätiloihin ja tyrehtyi vähitellen.

Valtiovallan vainoama nautintoaine ei ole enää ongelma poliisille ja kansanterveydelle.

Erikoistutkija Esa Österberg Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta uskoo, että kotipolttoisen viinan aika on lopullisesti ohi. Hänen mukaansa pontikankulutus on niin pientä, että sen arviointi on vaikeaa.

”Lopetimme pontikkakysymysten teon gallupeissa pari vuotta sitten, koska vain kuusi ihmistä tuhannesta kertoi juoneensa tai valmistaneensa pontikkaa. Vastausmäärät putosivat niin pieniksi, että luotettavan tuloksen saaminen vaikeutui.”

Österbergin mukaan kotitehtailun hiipumista vauhdittivat halpa Viron viina ja pientislausvälineitten myynnin kieltäminen.

Taustalla ovat myös järkisyyt. Harvalla on enää taitoa keittää ja valmistaa pontikantekovälineitä.

”On myös muistettava, että vaikka pontikan tislaisi kuinka moneen kertaan tahansa, tehdasvalmisteinen viina on lähes aina parempaa”, Österberg sanoo.

Pontikan valmistaminen ja hallussapito on Suomen laissa kielletty. Myös valmistamisen yritys on rangaistava teko.

Komisario Markku Suokas Äänekosken poliisilaitokselta kertoo, että perinteistä pontikankeittoa tavataan enää perin harvoin. Hän ei ole törmännyt yhteenkään pontikkatapaukseen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.

”Maastotehtaan näin viimeksi noin 30 vuotta sitten. Uskoakseni kotioloissa keitetään edelleen jonkin verran, mutta poliisi ei laittomasti valmistettuun alkoholiin hälytystehtävissä juuri törmää”, Suokas kertoo.

Poliisina 40 vuotta toiminut Suokas kertoo, että viinanpolttoperinne kulki ennen usein suvussa isältä pojalle. Perinne kuitenkin katkesi 50-luvun alkupuolella syntyneisiin ”kemisteihin”.

Suomalaisten juomatavat ovat muuttuneet viime vuosina selvästi. Väkevistä juomista on siirrytty muun muassa viineihin. Myös huumeiden käyttö on lisääntynyt.

Elettiin 90-luvun alkua. Maaviljelijänä toiminut Aate Laukkanen päätti keksiä liitännäistyön maatalouden oheen. Hän sai idean omasta pontikkatehtaasta saunoessaan ystäviensä kanssa kesämökillä.

Laukkanen halusi perustaa tislaamon Kiteelle. Olihan se maankuulu pontikkapitäjä. Innoissaan ja toiveikkaana hän marssi Kiteen silloisen kunnanjohtajan puheille.

”Kunnanjohtaja sanoi, että kunta ei tule tukemaan tehdasta ja parempi olisi, kun unohtaisit koko asian. Pontikkatehdas ei kuulemma sopinut kunnan imagoon”, Laukkanen hämmästelee vieläkin.

Laukkasen visioille ei lämmennyt myöskään Patentti- ja rekisterihallitus, joka torppasi Kiteen kirkas -nimen rekisteröimisen. Nimen katsottiin olevan hyvän tavan vastainen ja ruokkivan laittomia mielikuvia.

Laukkasen pontikkabisneksen pelasti Suomen liittyminen EU-jäseneksi. Se vapautti alkoholinvalmistuksen Alkon monopolista.

Vuonna 1995 Suomessa myönnettiin ensimmäiset viinan valmistusluvat Alkon ulkopuolelle. Toisen sai Laukkasen omistama Kiteen Pontikka. Samalla Laukkanen päätti perustaa tehtaan kotitilansa vanhaan navettaan Piojärvelle.

Kiteeläinen pontikkamestari Valto Rantanen auttoi häntä valmistuksessa ja välineiden hankinnassa.

Laukkanen valmistaa pontikkaa oman reseptin mukaan ja perinteitä kunnioittaen. Raaka-aineena on oman kylän ruista.

Kiteen kirkas tislataan ilman sokeria, kuten oli tapana ennen sotavuosia. Alkoholipitoisuus on 40 prosenttia.

Kiteen Pontikan kiiltävässä säiliössä lilluu viisi tuhatta litraa rankkia. Varsinainen keitinpata vetää tuhat litraa.

Piojärvellä pontikkaa ei keitetä tulella tai vastuksella, vaan höyryllä, joka puhalletaan keittoastian ulkovaippaan. Höyry estää viinan pohjaan palamisen, joten siihen ei tule karvasta jälkimakua.

Keiton aikana pannusta valuu valmista ainetta lyijykynän paksuudelta.

Aina kaikki ei ole sujunut kuin juosten. Kymmenen vuotta sitten Laukkanen sai päällensä kuumaa höyryä, kun pontikkapannun tiiviste petti. Iho paloi 70-prosenttisesti.

”Lääkäri sanoi jälkeenpäin, että kuolema oli 15 prosenttia todennäköisempää kuin henkiin jääminen. Siitä sitä kuitenkin noustiin ja jatkettiin töitä.”

61-vuotias Laukkanen aikoo keitellä vielä muutaman vuoden ja jäädä sitten eläkkeelle. Tehdas on myytävänä. Mikäli ostaja löytyy, Laukkanen opettaa seuraajalleen pontikanteon prosessin ja muut juoksevat asiat.

Laukkanen on haikea, mutta onnellinen pontikkatehtailun kääntyessä loppusuoralle.

”Tämä on ollut raskas ja antoisa työ. Yrittäminen on tuonut elämään väriä. Samalla olen saanut velat maksettua ja kasvattanut uuden sukupolven maailmalle”, kolmen tyttären isä sanoo.