Onko sote-uudistukselle vaihtoehtoa?

Sote-uudistus on jumiuttanut kuntien toimintaa vuosikausia, syönyt resursseja ja poliittishallinollista luottamuspääomaa. Nyt se on pirstomassa kuntapohjaiset peruspalvelumme kahdeksi eri järjestelmäksi kaikkine siitä koituvine ongelmineen. Onko enää tarjolla vaihtoehtoja?

Nykytilanteen juuret ovat syvällä 1960–80-lukujen hyvinvointipalvelujen rakennusvuosissa. Lakisääteisten peruspalvelujen toteutusvastuu säädettiin kunnille. Valtio ohjasi toimintaa keskitetysti tehtäväkohtaisilla valtionosuuksilla.

Ohjaustapa kannusti kuntia palvelujen kehittämiseen, muttei taloudellisuuteen. Valtiolta saadut rahat olivat kunnille ”isännätöntä rahaa”. Sitä tuli kunnille 1980-luvulla pyöreästi 130 momentilta. Julkisen talouden hallinta muodostui kestämättömäksi.

Tarvittiin budjettiuudistus. Se esiteltiin valtionvarainministeriön toimesta Harri Holkerin hallitukselle, joka käynnisti uudistuksen vuonna 1990. Esko Ahon hallitus vei uudistuksen päätökseen.

Kehysohjaukseen siirryttiin vuonna 1992, ja valtionosuusjärjestelmä muuttui laskennalliseksi vuoden 1993 alusta. Osuudet tulivat kunnille siitä lähtien kahtena ”könttänä” yhdeltä sosiaali- ja terveysministeriön sekä yhdeltä opetus- ja kulttuuriministeriö momentilta ja lisäksi tasausjärjestelmän kautta.

Kunnille siirtyi lakisääteisten tehtävien kokonaisvastuu, johon rahoitus tuli valtiolta ja omalla verotuksella. Valtion ohjaus muuttui informaatio-ohjaukseksi.

Budjettiuudistuksen valmistelijoille oli selvää, että merkittävä osa silloisista 455 kunnasta oli liian pieniä kantaman niille siirtyneitä palveluvastuita. Valtionvarainministeriö valmisteli yhdistymisavustussäädökset edistämään kuntien yhdistymistä.

Ahon hallituksessa keskusta asettautui puolustamaan pienkuntarakennetta, eikä välttämätön rakenneuudistus päässyt etenemään.

Paavo Lipposen hallitusten aikana pääministeri näki uudistustarpeen ja ideoi maakuntamatkallaan niin sanotun Kainuun mallin. Sitä lähdettiin toteuttamaan vuonna 2005, ja sen puitteissa on vaihtelevien vaiheiden kautta edetty tähän asti.

Suuri liikahdus tapahtui Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen aikana. Sen sai aikaan kokenut keskustalainen alue- ja kuntaministeri Hannes Manninen. Hän käynnisti kunta- ja palvelurakenneuudistuksen, niin sanotun Paras-hankkeen. Sen tarkoituksena oli palvelujen tuottaminen riittävän vahvojen yksikköjen toimesta.

Hanke perustui alhaalta ylös -ajatteluun, vapaaehtoisuuteen sekä kannustaviin valtionavustuksiin. Paras-laki tuli voimaan vuoden 2007 helmikuussa ja sen oli määrä jatkua vuoden 2012 loppuun.

Jyrki Kataisen (kok.) hallitus lopetti hankkeen vuonna 2011 tavoitteenaan kuntauudistusten nopeuttaminen. Uudistuspolitiikka kääntyi ylhäältä, ministeriöstä johdetuksi.

Alue- ja kuntaministeri Henna Virkkusen (kok.) karttasuunnitelmat tuottivat kuitenkin vesiperän. Seuraavan Juha Sipilän (kesk.) hallituksen johto-ote oli yritysmäisen strateginen.

Sen maakuntauudistushanke perustui Sipilä ja kokoomuksen puheenjohtajan Alexander Stubbin kabinettisopimukseen. Seurauksena oli hankkeen takkuilu ja lopulta hallituksen kaatuminen.

Sanna Marinin (sd.) hallituksella on liimanaan entisten pääministerien Sipilän ja Rinteen (sd.) neuvottelema maakuntahallinto kompromissi.

Hannes Mannisen toimintatapa osoittautui menestykseksi. Vuoden 2007 alussa maassa oli 416 kuntaa. Hankkeen saavutuksena kuntia yhdistyi niin, että vuonna 2015 kuntia oli 99 vähemmän eli 317.

Paras-hanke, Kainuun malli ja 2000-luvun pelastuslaitosuudistus ovat osoittaneet alhaalta ylös -lähestymistavan toimivuuden. Kokoomus on nyt kääntynyt kannattamaan Mannisen linjaa. Keskusta pitää kiinni yhä Sipilän ylhäältä ohjauksesta. SDP:lle näyttäisi sopivan mikä hyvänsä, kunhan hallitus pysyy koossa.

Vakaan hallinnon rakentaminen on hidasta, mutta sitä voi vahingoittaa nopeasti. Sotea puolustetaan kivijalkana, joka tarvitsee jatkoksi 2030-luvulle ulottuvia täydentäviä toimia. Niihin liittyy monta sudenkuoppaa. Syntyykö palvelukentän hajotuksella ”vahvempia hartioita”? Eikö nähdä, että koulutuspalveluissakin on edessä kohta tukevampien hartioiden tarvetta?

Vastuulliset ministerit Sanna Marin ja Annika Saarikko (kesk.) ovat henkisesti vapaita kabinettisopimuksista samoin kuin kokoomus omistaan. Tarjolla on hyviä uudistamiskokemuksia ja lisäksi tuore kuntarakennelain muutos (HE/158/2020). Muutos antaa hallitukselle vapaat kädet kannustaa kuntarakenteen tiivistämistä.

Koronasta selviytyminen on lähivuosien suurhaasteemme. Sen tueksi tarvitaan vakaata hallintoa, ei sen revoluutiota vaan evoluutiota.

Vakaan hallinnon rakentaminen on hidasta, mutta sitä voi vahingoittaa nopeasti.