Mistä oikein kumpuaa avohakkuukammo?

Mielipide

17.9.201802:00

Kolumni

Seppo Vuokko

Varsin harva maaseudun asukas vastustaa avohakkuita ja suuri osa kaupunkilaistuneista metsänomistajistakin hyväksyy ne. Vastustajat ovat enimmäkseen kaupunkilaisia, joille maaseutu on vapaa-ajan viettopaikka. Vaikka avohakkuiden vastustajissa on useita itseään ekologeiksikin kutsuvia tutkijoita, ei vastustuksella ole ekologisia perusteita.

Maisema on hetken ruma, myönnän sen. Kesän tai kaksi aukkoa hallitsee paljaan maan ja hakkuutähteiden synkeä väri, mutta sitten kasvien vehreys tasoittaa maiseman.

Suomessa kuten kaikissa Pohjoismaissa on laajat jokamiehenoikeudet. Metsissä saa vapaasti kulkea, sienestää ja marjastaa. Osaksi metsätalouden ankara arvostelu johtuu juuri tästä: kun ”oma” perinteinen sieni- tai marjapaikka hakataan, menetys tuntuu henkilökohtaiselta vaikka maa onkin toisen omaa.

Perusteena voi olla sekin, ettei muualla tehdä avohakkuita. ”Muualla” tarkoittaa tässä yhteydessä yleensä Keski-Eurooppaa. Etelämpänä avohakkuu kuuluu ennen muuta plantaasimetsätalouteen. Eukalyptys-, akasia- ja sitkankuusimetsät hakataan tyystin, kun puut ovat varttuneet riittävän suuriksi. Metsät uudistetaan joko vesoista tai istuttamalla.

Mutta miksi sitten meillä metsä uudistetaan aukkoja tekemällä?

Kullakin puulajilla on omat vaatimuksensa niin taimivaiheessa kuin varttuessaan. Eri ilmastoalueilla metsät ovat erilaisia ja niin myös kestävät hakkuutavat.

Keski-Euroopan lehtimetsissä valoa riittää varsinkin syksyllä ja keväällä myös metsän pohjalle. Niinpä puusto pystyy uusiutumaan yksittäisten kuolleiden puiden jättämissä aukoissa. Siksi lehtimetsien uudistukseen ei tarvita avohakkuuta, vaan kohtuullinen harventaminen riittää uuden taimikon syntyyn.

Trooppisissa sademetsissä avohakkuu on jopa tuhoisa: suurin osa metsän ravinnevaroista on sitoutuneena kasvillisuuteen ja humuskerros on hyvin ohut. Metsän kasvu perustuu nopeaan hajotustoimintaan ja ravinteiden kiertoon. Kun metsä hakataan tai palaa, vaarana on että irtain maa-aines huuhtoutuu sadeveden mukana.

Sen sijaan pohjoiset havumetsät uudistuvat pääasiassa tuhojen – joko myrskyn tai metsäpalon – kautta. Metsätaloutemme on perusteiltaan ekologista ja menetelmät jäljittelevät luonnon prosesseja. Avohakkuu vastaa luonnon tuhoa, joka avaa metsänpohjan uudelle puusukupolvelle.

Mutta avohakkuusta hyötyy muukin metsäluonto, sillä kaikki metsälajit eivät ole synkkien sammaloituneiden ikimetsien asukkaita. Metsässä on lukuisia lajeja, jotka viihtyvät metsän aukkopaikoilla ja metsän sulkeutuessa muuttavat muualle tai vaipuvat uuden valoisan ajan odotukseen.

Viime vuosina kotimme ympärillä on ollut useita päätehakkuita. Olemme noukkineet talven puolukat lähimmiltä aukoilta, mustikat harvennetuista metsistä ja sieniäkin löytyy paljon enemmän kuin voimme kuluttaa.

Itse olen nauttinut myös hakkuuaukkojen metsäluontoon tuomasta vaihtelusta. Olen seurannut hietakiitäjäisen saalistusta, ja kerran jopa kahden yksilön kiistelyä toisen pyydystämästä ruostesiiven toukasta. Aukolle jätetty kelo on tuulihaukan, nuolihaukan, hiirihaukan ja korpin tähystyspaikka ja palokärjen rumpu.

Olen ihaillut sinisiipien paljoutta, maamehiläisten pesänkaivua ja ihmetellyt maamehiläisten pesäloisena elävän toukohärän monimutkaista elämänkiertoa.

Olen opastanut lukuisia retkeläisiä aukoilla, mutta mieleni tekisi viedä luonnonsuojelijoitakin tutustumaan avointen uudistusalojen ihmeisiin. Mahtaisiko tulla montaakaan osanottajaa, jos panisin Luonnonsuojelija-lehteen ilmoituksen: Seppo Vuokko vetää retken hakkuuaukolle.