Vihtavuoren Pamauksella on oma venepaikka Jyväsjärven rannassa. Osa kirkkoveneistä on vuokrattavissa.
Yhteinen päämäärä
Pamauksen kirkkoveneet ovat sulkavalaisten veneveistämöiden tekemiä.
Airot nostetaan pystyyn soudun päätteeksi. Jos saman tekee kesken kilpailun, se on merkki avun tarpeesta.Iloisen rönsyävä puheensorina täyttää laiturin. Vihtavuoren Pamaus ry:n soutajat valmistautuvat soutuharjoituksiin Jyväsjärven rannassa Jyväskylässä. Meininki on rentoa ja odottavaa.
Pian 14-paikkainen, 350 kiloa painava ja 12 metriä pitkä puuvene lipuu vinhasti pitkin Jyväsjärven pintaa.
”Veto, veto, veto…”, veneen perämies Reijo Lahtonen huutaa tahtia.
Perämies on kirkkoveneen päällikkö. Hän määrää tahdin, vastaa reittivalinnasta, huolehtii soutajien nesteytyksestä ja kannustuksesta.
Lahtonen vertaa perämiehen ja soutajien yhteistyötä hyvään johtajuuteen yritysmaailmassa. Hyvä tulos syntyy molemminpuolisen luottamuksen kautta.
”Jokaisen organisaation pitäisi soutaa kirkkovenettä. Kirkkoveneen perämies näkee, ketkä kilpakumppanit ovat kiinniotettavissa ja ketkä karkaamassa. Soutajat puolestaan näkevät perässätulijat. Samalla tavoin myös yritysjohtajien on pidettävä huolta alaisista ja osattava kannustaa heitä”, Lahtonen vertailee.
Kirkkovenesoutu ei ole voimalaji. Tärkeämpää on yhteinen sävel.
”Soutajilla pitää olla yhteinen ajatus soudusta. Venettä ei saa liikkumaan, jos neljätoista soutaa sekatahtiin. Perstuntuma kertoo, milloin vene kulkee oikein.”
Oikea soututekniikka on tärkeä. Soudettaessa airon lavan pitää olla juuri ja juuri vedenpinnan alla, eli ei saa ”kaivaa”. Soutajien tulee seurata tahtiairoja eli perämiehen edessä istuvia soutajia.
Pamauksen soutajat harjoittelevat kahdesti viikossa. Harjoitukset kestävät puolestatoista tunnista neljään tuntiin. Talvisin tehdään sisäsoutuharjoittelua. Kauden päätavoite on Sulkavan Suursoudut.
Suomessa on arviolta noin kolmesataa kirkkovenettä. Vihtavuoren Pamaus omistaa kolme venettä. Soututoimintaa rahoitetaan vuokraamalla veneitä erilaisiin virkistys- ja yritystapahtumiin.
Pamauksen kilpaveneen maksiminopeudeksi on mitattu 16 kilometriä tunnissa.
”Jokaisella veneellä on oma maksiminopeutensa. Vaikka maailman kovimmat hiihtäjät laitettaisi soutamaan, huippunopeus ei nousisi. Vesi on sen verran kova elementti.”
Maksimisuoritusta hakiessa veneen on oltava tasapuolisesti lastattu, mutta keulassa on oltava hieman enemmän painoa, ettei se nouse pystyyn. Etuna on, jos perämies on kevyt.
Lisäksi vierekkäin istuvien soutuparien tulee olla lähes samanmittaisia, jotta soutuvedoista saadaan yhtenäisiä.
Perinteikkään seuran soutuporukkaan kuuluu noin viisikymmentä aktiivijäsentä. Uusia harrastajia kaivataan mukaan.
Reijo Lahtosen mukaan kaikki suomalaiset soutuseurat kamppailevat saman ongelman kanssa: laji meinaa ukkoutua.
”Kirkkovenesoutu ei ole mikään trendilaji. Etenkin jos vertaa esimerkiksi triathloniin, jonka kisojen osallistujamääriä joudutaan jopa rajoittamaan.”
”Meistä moni on ollut mukana 20–30 vuotta ja joka vuosi vuosikerta vanhenee. Nyt pitäisi miettiä, millä tavoin saisimme nuoria innostumaan kirkkovenesoudusta.”
Suomessa on epäonnistuttu soudun suhteen, sanoo pitkän linjan soutuharrastaja ja Jyväskylän yliopiston liikuntapäällikkö Anneli Mörä-Leino. Hänen mielestään soutua ei arvosteta tarpeeksi.
”Elämme tuhansien järvien maassa. Miksei veneitä ole helpommin saatavissa?” Mörä-Leino kysyy.
”Monella olisi varaa hankkia vene, mutta ongelmana on sen säilyttäminen ja kuljettaminen. Kuntien ja kaupunkien pitäisi järjestää veneensäilytyspaikkoja ja vuokraveneitä helpommin kaikkien saataville. Uskon, että keskieurooppalaiset olisivat olleet kekseliäämpiä asian suhteen.”
Mörä-Leino pitää kirkkovenesoutua loistavana ja monipuolisena perusliikuntamuotona, jossa yhdistyvät kestävyysurheilun ja luontoelämyksien hienoudet.
”Varsinkin toimistoihmisillä on paljon niska- ja hartiavaivoja. Vetoliikkeet tekevät todella hyvää heille. Soutu tuntuu myös taka- ja etureisissä ja pakaroissa.”
Parasta soudussa Mörä-Leinon mukaan on luonnon ja veden ääreen pääseminen.
”Soutaessa näkee, kuinka luonto muuttuu eri vuodenaikoina. Alkukesästä on ihanaa, kun tuomet ja rentukat kukkivat. Luonnonrauhakaan ei häiriinny soutelusta, Millä muulla tavoin pääsisi yhtä lähelle kuikkia ja muista vesilintuja.”
”Aamuisin kun on tyyntä, voi kuulla äänet ja tuntea tuoksut. Voi nähdä linnunhöyhenen kellumassa vedessä”, Reijo Lahtonen tunnelmoi perään.
Kirkkoveneharrastajan on totuttava vaihtelevaan säähän. Soutukilpailuja käydään niin räntäsateessa kuin 30 asteen helteessä.
”Vesisade ja tuuli eivät ole niin pahasta, koska edessä ja takana istuvat antavat suojaa. Pieni tuulenvire on vain hyvästä. Raskainta on soutaa helteisellä ja tyynellä säällä”. Mörä-Leino sanoo.
Kolmentoista kilometrin pituinen soutulenkki päättyy. Veneestä nousee iloisia ja raukeita soutajia.
Kirkkovenesoutu on sosiaalinen harrastus, joka kokoaa veneeseen saman henkisiä, mutta taustaltaan hyvin erilaisia ja monen ikäisiä soutajia.
”Täältä on löytynyt paljon uusia ystäviä. Meidän porukassa on myös pariskuntia, mutta yksikään ei muodostunut soudun parissa”, Sinikka Munukka sanoo veneestä noustuaan.
Kun vene lähtee liikkeelle, arkihuolet unohtuvat.
”Kirkkoveneeseen noustaan yksilöinä, mutta takaisin tullaan joukkueena”, Mörä-Leino summaa harrastuksen hienouden.
Jyväsjärvi-soudun 25. juhlasoutu
järjestetään Jyväsjärvellä 15.6.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
