Ennen vanhaan ihmiset eivät ymmärtäneet näitä puuttomia kivikenttiä – tiedätkö sinä, mitä ne ovat ja kuinka ne syntyivät?

Eräs Suomen suurimmista pirunpelloista sijaitsee Tervolan Törmävaaralla. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Polulta avautuu hyvin perinteinen suomalainen metsämaisema. Lohkare tuossa, toinen tuolla. Jykeviä mäntyjä ja niiden takana syksyistä juhlapukua päälleen virittelevä pihlaja, seuranaan keltaa jo hehkuva koivu.

Pian petäjien mahtavien runkojen takana siintää jotain odottamatonta. Laaja, koko kukkulan laen peittämä kivinen kenttä – pirunpelto. Näky on mykistävä, hiljentää.

Arviolta sata metriä pitkä ja useiden kymmenien metrien levyinen, suurista ja hyvin pyöristyneistä lohkareista muodostunut aukio on suorastaan ymmärryksen ylittävä muodostuma jopa geologiaa tuntevalle kulkijalle.

Ei siis ihme, että se hämmensi myös entisaikojen ihmisen. Louhikot ovat usein kooltaan niin valtavia, että niitä on pidetty yliluonnollisten voimien ja olentojen tekeminä.

Pirunpelto – sellaiseksi niitä kutsutaan, tätäkin jääkauden jälkeen, muinaisen Itämeren vaiheen, Ancylusjärven aikana syntynyttä muinaisrantaa.

Kivikenttien kansanomainen nimitys juontaa juurensa vanhan kansan uskomuksista, jonka mukaan piru paiskoi kivet paikoilleen. Vaihtoehtoisesti kerrottiin, ettei näin huonoa ja kivikkoista peltoa voi viljellä kuin piru.

Vanhan käsityksen mukaan kivet kasvoivat maan sisällä kuin perunat pellossa, ja ne oli poistettava tasaisin väliajoin. Herää kysymys – voisiko kukaan muu päästää peltonsa tähän kuntoon kuin vanha vihtahousu?

Matkailijat ovat rakentaneet Ahvenanmaan Getabergenin pirunpellon kivistä valtavaa tilataideteosta. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Nykyisin tiedetään, että kivet pellolle nostava voima on routa ja pirunpellot ovat muinaisia rantakivikoita. Silti paikkoihin liittyy tietynlaista mystiikkaa, ja ylevä kivimeri metsän keskellä on sykähdyttävä ilmestys.

Oudon ilmapiirin saa aikaan ennen kaikkea puuttomuus ja maiseman karuus. Joka syksy lehdet lentävät ja neulaset maatuvat louhikon päälle. Kivivuori on kuitenkin niin paksu, ettei se ole yksinkertaisesti ehtinyt täyttymään 10 000 vuoden aikana niin paljon, että kasvit löytäisivät kivienkoloista riittävän kasvualustan.

Voittamaton se ei kuitenkaan ole. Louhikon reunoilla näkee miten luonto, hitaasti mutta sitkeästi, valtaa tilaa pirunpellon haastavasta kivikosta. Satojen vuosien ikäiset männyt kituuttelevat louhikon reunamilla valmiina levittäytymään pidemmälle, kun olosuhteet sen sallivat.

Ei paljas kivikkokaan silti ole eloton, päinvastoin. Kun kyykistyy kivien tasolle, huomaa nopeasti ne lukemattomat sammal-, ja jäkälälajit, jotka sinnittelevät kivien karuilla pinnoilla ja kolkoissa koloissa. Siellä täällä kituuttavat pienet taimet ja varpumättäät.

Pirunpellot tai tieteellisemmin muinaisrannat ovat syntyneet vedenvirtausten, aallokon ja jäiden työnnön seurauksena. Veden liike kuljetti pois hienomman aineksen ja jätti jälkeensä suurimmat lohkareet. Kivistä voi lukea, ­milloin veden pinta ylsi paikalle, kuinka pitkään ranta pysyi paikallaan ja kuinka voimakasta sen liikehdintä oli.

Paikoissa, joissa rantavaihe kesti pidempään, kivet ovat sileäpintaisia ja hyvin pyöristyneitä. Jos taas rantavaihe oli lyhyempi ja veden liike vaisumpaa, jäivät kivet kulmikkaammaksi.

Muinaisrannat myös paljastavat meren muinaisen rannan korkeuden. Maamme korkeimmalla sijaitsevat pirunpellot löytyvät Tervolasta, Kemijokilaaksoa ympäröiviltä vaaroilta, jossa Ancylusjärven aikaiset rannat alkavat paikoin jopa 220 metrin korkeudesta.

Tervolan Vammavaaran, Törmävaaran, Kätkävaaran ja Pisavaaran pirunpellot ovat korkean sijaintinsa lisäksi myös maamme suurimpia. Ne ovat paikoin jopa kymmenien hehtaarien laajuisia kivierämaita.

Muihin Tervolan kohteisiin pääsee tutustumaan vapaasti, mutta Pisavaaran pirunpellot sijaitsevat luonnonpuistossa, johon ei tavallisella kulkijalla ole asiaa.

Vaikka pirunpelto pitää pintansa pitkään, metsä valtaa senkin vuosituhansien kuluessa. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Alimmalla tasolla olevat pirunpellot löytyvät nykyisen Itämeren rannoilta. Esimerkiksi Paraisten Jurmon kuuluisia kivikenttiä huuhtovat yhä villinä vellovan meren tyrskyt.

Kivien koot vaihtelevat huomattavasti. Toisinaan kivet ovat kauttaaltaan melko pieniä, ihmisen nostettavissa olevia mollukoita, mutta paikoin ne ovat valtavia, jopa useamman metrin halkaisijaltaan olevia järkäleitä.

Pirunpeltojen kivimassan paksuus on hyvin pitkälti arvioiden varassa ja se vaihtelee paljon tapauskohtaisesti. Paikoin kivikerros vaikuttaa melko vaatimattomalta, kun taas toisinaan kyseessä on useamman metrin paksuinen keko.

Eräs harvoista auki kaivetuista pirunpelloista löytyy Kuortaneen Louhikkokallion laelta. Siellä lohkareikkoa piti poistaa noin neljän metrin kerros ennen kuin kallio tuli vastaan. Tämän muinaisrannan kivet olivat kooltaan hyvin suuria.

Mitä paksumpi kivikerros on ja mitä suurempia lohkareet ovat, sitä paremman turvapaikan kivikko tarjoaa suojaa kaipaaville eläimille. Louhikkojen suojissa talvea viettävät monien hyönteisten lisäksi ainakin käärmeet ja liskot. On esitetty, että myös lepakot saattaisivat löytää talvehtimispaikkoja pirunpeltojen kätköissä.

Keväällä ilmojen lämmettyä käärmeet ovat pirunpelloilla hyvin yleinen näky ja niitä voi nousta kivikon kätköistä lämmittelemään kymmenpäisinä ryhminä. Käärmeitä kuhiseva pelto tuo helposti mieleen ­Kalevalan runojen kyisen pellon, jonka "Hiisi ennen kynti, Lempo varsinki vakoili", ja jota Ilmarisen oli urotekonaan kynnettävä.

Kivien kolot tarjoavat oivan talvehtimis- ja suojapaikan eläimille. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Suomi on miljardien lohkareiden maa. Kaikkialla maassamme kivet ovat olennainen osa maisemaa ja lienee selvää, etteivät kaikki laajatkaan kivikot ole muinaisrantoja. Pirunpelto-termistä onkin muotoutunut eräänlainen puhekielen yleisnimitys kaikille laajoille ja vaikeakulkuisille louhikkoalueille – oli sitten kyseessä muinaisranta, siirtolohkareen rikkoutuessa syntynyt lohkareikko tai tunturin rakkakivikko.

Louhikkojen nimitykset myös vaihtelevat alueittain. Pohjanmaalla laajat kivikot tunnetaan luolina ja luolikkoina kuten Halsun Töppösen luolikot tai Kalajoen Ketunluola.

Ihminen hyödynsi jo varhain luonnon valmiiksi lajittelemia kivivarastoja. Länsirannikon Jätinkirkot ovat vanhimpia ihmiskäsin rakenteiksi muutetuista pirunpelloista. Monet pirunpeltojen kivistä päätyivät pronssikaudella osaksi sen aikaisia hautaustraditioita ja koristavat nykyisin hautaröykkiöitä.

Myöhemmin kivien sekaan ladottiin ruoan säilytyksessä käytettyjä purnuja, rakennettiin metsästyspoteroita ja kivistä tehtiin kiviaitoja, rajamerkkejä ja muita rakenteita. Merkkejä kivien käytöstä ja siirtelystä löytyy monien lohkareikkojen yhteydestä.

Kaiken kaikkiaan pirunpellot ja muut lohkareikot ovat kiehtovia yksityiskohtia suuremmassa kokonaisuudessa. Ne ovat myös hyvin opettavaisia kohteita, joissa voi konkreettisesti hahmottaa jääkauden ja sen jälkeisten voimien myllerryksen ja maankohoamisen merkityksen maamme maisemille.

Kivimerien äärellä on mukava sulkea silmänsä, antaa mielikuvituksen liihottaa vuosituhansia taaksepäin ja kuvitella miltä paikalla on näyttänyt, kun muinaismeren voimakkaiden tuulten nostamat vaahtopäät iskivät rantaan, pyyhkien paljasta kivikkoa.

Kivikkoa, josta 7 500 vuotta myöhemmin muodostui kiehtova luonnonnähtävyys keskelle vilkasta kaupunkia, kuten Nunnavuoren Pirunpelto Turussa.

Kivikenttiä, louhikoita ja muinaisrantoja

Pirunpelto on terminä muotoutunut puhe­kielen ilmaukseksi, jolla kuvataan lähes kaikkia paljaita kivikenttiä ja vaikea­kulkuisia louhikoita.

Lisäksi louhikoilla on muita kansan­omaisia nimiä kuten jata, palle, koleikko, louhi, lohkareikko, luola, luolikko ja rakka.

Iso osa muodostumista liittyy Itämeren muinaisiin vaiheisiin, mutta maassamme on myös runsaasti lohkareista muilla tavoin syntyneitä muodostumia.

Rakka syntyy pakkasrapautumisen hajottaessa kalliota. Tunnetuimmat rakat löytyvät Lapin tuntureilta.

Taluslouhikko on jyrkänteestä irronneiden ja sitä alas vyöryneiden lohkareiden muodostama kivikko.

Palle on rantavoimien tuottama, rannan­suuntainen ja nauhamainen lohkare­kertymä.

Lohkarepainanne on roudan aiheuttaman lajittumisen tasaiselle ja märälle maalle muodostama tasapintainen louhikko.

Huuhtouma on aallokon ja sen virtausten aiheuttaman lajittelun synnyttämä louhikko, josta hienorakeinen aines on kulkeutunut pois.

Lohkarerantavalli on aallokon ­toiminnan pienistä lohkareista ja isoista kivistä ­kasaama rantavalli.