Maaseutu on teonsana

Tämäkin vuodentaite muutti suomalaista kuntakarttaa. Karttaviivoja on helppo vedellä, mutta yhteys toimintaan on monisyisempää.

Suuhun ja mieleen sopineet maaseutu–kaupunki-mielikuvat muuttuvat ja toiminnallinen ero hämärtyy. Murentumassa oleva kuntajako luotiin aikana, jolloin pitäjän kirkolle ja takaisin piti ennättää jalkapelillä päivänäön aikana, olipa jalkoja kaksi taikka neljä. Kyläkaupassa sukkelajalkainen kipaisi heinätöiden välissä, mutta naapurikylän taajamaan mentiin yökuntiin.

Infra on parantunut. Tiet, kulkuvälineet ja yhteydenpitotavat ovat kehittyneet kauas noista kehyksistä. Kartanomaasturia ei malta pysäyttää kyläkaupan kohdalla ollenkaan ja kaupunkivieraissa poiketaan ohi kulkiessa. Jos tarvetta eilisiltaisen chattailun jälkeen enää on.

Mikä sitten enää erottaa maaseudun ja kaupungin? Kuntakyltti ja lähestymismerkit tienvarressa lienevät pian ainoita erottuvia tunnisteita. Maalla voi tehdä kaikkea mitä kaupungissakin.

Kaupunkitaajamassa ei navetan pito tai peltoviljely ole kovin luontaista, mutta kuntarakenteiden muuttuessa kaupungin nimeä kantavilla paikallishallintoalueilla on suuria maatiloja.

Pellot vaativat avoimen alansa jatkossakin, mutta navetat muuttuvat ympäristöiltään yhä enemmän minkä tahansa tuotantolaitoksen toimintapihaksi. Samalla kun niiden koot ja kapasiteetit suurenevat, niiden määrä vähenee nopeasti.

Nykykehityksellä on kuviteltavissa, että esimerkiksi Lestijärven kunnan koko nykyinen lypsykarja, noin 800 lehmää, keskitetään yhteen automatisoituun yksikköön. Se ei olisi edes maan suurin. Toholampi ja Kannus tarvitsisivat pari kolme samankokoista. Siinäpä se sitten Lestijokilaakson maitotuotanto olisi, puolentusinaa yksikköä.

Tuotantolaitoksen omistaisi paikallinen yhteenliittymä, joka jakaisi työvastuut ja hankkisi tarvitsemansa palvelut ympäristöstä. Ja yhdessä hankittaisiin laivalastillinen melassia Rahjan satamaan, ja paluulastina vietäisiin viljaa Rotterdamin Stoc -markkinoille. Tässä kehityksessä entiset käsitteet maaseutu ja kylä alkavat näyttää tunnistamattomilta.

Silti kannetaan huolta kylien elinvoimaisuudesta. Sen ylläpitämiseksi ollaan valmiita panostamaan sekä aikaa että selvää rahaa kaikilla tasoilla EU:n rakennerahastoja myöten.

Kylässä ja kylällä täytyy siis olla jotakin sellaista, jonka kehittämiseen kannattaa sijoittaa. Kun se yhä vähemmän selittyy maataloudella, perusteiden on löydyttävä muualta.

Kun on läheltä ja osallisena seurannut erilaisten kylähankkeiden rakentelemista ja toimintaa, uusia jälkiä voi kyllä erottaa. Yritystoimintaa yritetään juurruttaa kylille, aktivoidaan kyläläisiä kokoavaa yhteistä toimintaa, puhalletaan henkeä ja kohennellaan elämisen ympäristöä myös fyysisiltä puitteiltaan.

Koko käsite kylä on saamassa uuden sisällön. Puheissakaan kylä ei ole enää nimisana, substantiivi vaan siitä on tullut verbi, teonsana.

Kylä on yhä vähemmän tietty paikka jollakin kulmakunnalla, postiosoite kirjeessä. Se on tietyllä alueella asuvien ihmisten tapa toimia keskenään. Sen oppiminen ja kehittäminen on arvokasta kaikille ja kaikkialla.

Sosiaalisuuden tarve korostuu siellä, missä mahdollisuudet törmätä naapuriin normaalin päivän kulun aikana ovat huonommat. Jos tätä yhteisöllisyyttä voidaan idättää kylähankkeilla, panostaminen on varmasti perusteltua. Sillä jos me menetämme kyvyn toimia yhdessä, mitä meille enää jää jäljelle?