KOKO PERHEEN PARVELA
Timo Parvela on huolissaan siitä, miten suorituskeskeinen ajattelutapa on vallannut perheetkin. ”Vanhemmat yrittävät suorittaa vanhemmuutta, olla superäitejä ja -isiä.”Kirjailija Timo Parvela on jo pitkään hauskuuttanut perheitä. Hän haluaa luoda kulttuuria, joka yhdistää eri-ikäisiä. Huumori on siinä oiva väline, mutta Parvela tahtoo puhua myös vakavammin äänenpainoin.
Se tapahtui taas. Mies röhnöttää sohvalla ja nauraa vedet silmissä. Ärsyttävää, jälleen kerran perheen isukki sai ensimmäisenä napattua Timo Parvelan uuden Ella-kirjan eikä suostu luopumaan siitä, ennen kuin on saanut sen luettua.
Onko tämä nyt laitaa? Ella-kirjat kertovat kumminkin tokaluokkalaisista.
Parvelalle kuvio on tuttu. ”Ella-kirjat lukee ensin perheen isä, sitten äiti lasten kanssa riippumatta lasten iästä.”
Itse asiassa kirjailija taitaa olla sekä huvittunut että imarreltu, vaikka peittää sen hyvin. Harvasta lastenkirjasta taistelevat keski-ikäiset miehet. Kun vielä teinitkin tahtovat lukea tokaluokkalaisista, on kirjailija tosiaan onnistunut tavoitteessaan yhdistää perheitä kirjan ääreen.
Perheitä Parvela on yhdistänyt huumorin avulla aikanaan myös television ääressä. Parvelan luomat Ansa ja Oiva seikkailivat teeveessä ensin lasten aamuissa. Suosion siivittäminä hahmot saivat lopulta oman ohjelman parhaaseen katseluaikaan.
Mediamaailman trendikäs kohderyhmäajattelu ei innosta Parvelaa. ”Se hajottaa perheitä, kun jokaiselle on ihan omat jutut. Kaipaisin jokaiselle kulttuurin alueelle asioita, jotka yhdistävät perheitä. Huumori on hyvä väline, jolla voi puhua yhtäaikaa monelle ikäpolvelle.”
Ella ei lakkaa ihmettelemästä
Ella-kirjat repivät huumoria koulumaailmasta. Opettaja Timo Parvelalle se on tuttu, vaikkei mies olekaan opettanut sitten 90-luvun puolivälin. Parvelan vaimo on opettaja, lisäksi kummankin molemmat vanhemmat ovat opettajia. Luonnollisesti myös tuttavapiiriin kuuluu paljon opettajia.
”En silti väitä enää tietäväni, mitä opettaminen on”, Parvela toppuuttelee.
Ellan luokka on ikuisesti tokalla luokalla. Syy on ilmeinen. ”Ella ei voi vanheta, muuten se ihmettelyn ikä menisi ohi”, Parvela kuittaa.
”Muistelen lämmöllä aikaa eka-tokaluokan opena. Aikuiselle se on hauskojen kontrastien maailma. Koulutulokkaat ovat niin pihalla siihen uuteen maailmaan tullessaan. Hyppy päiväkodin pehmolelumaailmasta kovien pulpettien maailmaan on valtava.”
Silti tokaluokkalaistenkin maailma on muuttunut siitä, kun ensimmäinen Ella-kirja ilmestyi vuonna 1995. ”Lapset ovat niistä ajoista muuttuneet, tokaluokkalaisetkin. Lapsista tulee aikaisemmin vanhoja ja vakavia”, Parvela pohtii.
”Ensimmäisen Ella-kirjan ilmestyessä oli itsestään selvää, että sellainen eripurainen joukko voi toimia yhdessä. Nyt ihmetellään, miten nää voi sietää toisiaan.”
”Koulussa ei siedetä enää mitään. Silloin elettiin vielä yhtenäiskulttuuria. Nyt eletään paljon moniarvoisemmassa maailmassa, mikä sinänsä on hyvä asia. Siihen liittyy myös ongelmia. Lapset kyllä selviytyvät niistä, mutta ne ovat haaste etenkin opettajille ja vanhemmille: Miten sietää ja arvostaa toisenlaisia ihmisiä.”
Pikkupaikkakunnille jättikoulujen ongelmat
Uusimmassa Ella-kirjassa pikkukoulu uhataan lakkauttaa ja paikalle aiotaan rakentaa formularata. Ellan luokka joutuu jättimäiseen 10 000 oppilaan kouluun ja löytää sieltä kuukausia sitten rakennuksen sopukoihin eksyneen tytön. Turha edes kysyä, mistä tarina on ammennettu.
Parikymmentä vuotta ympäri maata kiertäessään kirjailija on nähnyt, miten pienten koulujen lakkauttamisaalto on pyyhkinyt yli Suomen. ”Ennen pikkupaikkakunnalla saattoi kiertää 5–6 koulussa, nyt siellä saattaa olla vain yksi suuri jättikoulu. Hyvin pienille paikkakunnille on viety hyvin suurten koulujen ongelmat.”
Parvela itse on aikanaan ollut pienen kyläkoulun opettaja. ”Väitän, että pienessä koulussa lapset saavat olla oman ikäisiään, kuudesluokkalaiset saattavat leikkiä ekaluokkalaisten kanssa.”
”Paljon korvaamatonta menetetään, kun pienet koulut korvataan isoilla yksiköillä. Pedagogiset seikat eivät ole olleet perusteluina näitä ratkaisuja tehtäessä.”
”Olen ihan varma, että mielenterveystyö myöhemmin maksaa paljon enemmän kuin säästöt, joita nyt mahdollisesti saadaan lyhyellä tähtäimellä koulujen lakkauttamisesta.”
”Isoissa jättikouluissa opettajatkaan eivät tunne toisiaan. Jos koulussa on sata opettajaa, he eivät voi mitenkään tietää missä mennään. Koulun pitäisi olla yhteisö, kun koko kylä kasvattaa -ajatus ei enää toimi. Mutta ei se voi olla yhteisö, jos se on niin suuri, etteivät ihmiset tunne siellä toisiaan.”
Kirjailija ei hirttäydy huumoriin
Vielä muutama vuosi sitten Parvela tunnusti huumorin leipälajikseen. Enää asia ei ole ihan niin yksiselitteinen.
Pari vuotta sitten Parvela sai Finlandia junior -palkinnon Keinulauta-kirjasta, joka on surullisen kaunis tarina yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Viime syksynä ilmestyi nuorille suunnatun Sammon vartijat -fantasiaseikkailusarjan ensimmäinen osa Tuliterä, joka toi Parvelalle Topelius-palkinnon. Sarjan toinen osa Tiera ilmestyy näinä päivinä. Keinulautakin saa jatkoa.
”Minulle toisenlainen kirjoittaminen on ollut löytö, en hirttäytynyt naurattamiseen. Sitä paitsi huumorin laatiminen on työlästä. Juonitarinan kirjoittaminen on joutuisampaa”, kirjailija myhäilee.
”Toki huumoriakin on monentasoista. Ei sen aina tarvitse olla ääneen naurattamista, se voi olla myös hiljaista ja surumielistä, kaunista.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
