Valo, joka estää näkemästä

Ajomatka oli kestänyt viisi tuntia, kun saavuimme punaisen tuvan pihaan isäni kanssa. Oli talvi-ilta, taivas selkeä ja täynnä tähtiä. Olin alle kouluikäinen enkä ollut koskaan elämässäni nähnyt mitään vastaavaa. Muistan katselleeni yläpuolellani näkyvää avaruutta pitkään. Lopulta kysyin isältäni: ”Mitä olisi, jos ei olisi mitään?”

Punainen tupa oli isäni lapsuuden kotitalo. Se lienee seissyt samalla sijallaan jo puolitoista vuosisataa. Tuona aikana ihmiset ovat vaeltaneet päreiden loimusta hehkulamppujen kautta led-valojen kirkkaaseen nykyhetkeen.

Valolla on suunta ja luonne. Valo ei vain paljasta pimeässä olevaa vaan voi myös kadottaa sen näkymättömiin.

Vielä 1990-luvun puolivälissä Andromedan galaksi oli nähtävissä paljain silmin Tampereen Kaupin tähtitornin luota.

Enää näin ei ole. Se ei minnekään mustan aukon syövereihin ole kadonnut. Valosaaste, tarpeeton horisontin yläpuolelle suunnattu keinovalo, estää meitä näkemästä tähtitaivaan himmeimpinä loistavat kohteet.

Lisäksi tällainen valo on turhaa energian tuhlausta ja joissain paikoissa myös riski eläinpopulaatioille.

Öinen keinovalo häiritsee esimerkiksi eläinten suunnistamista ja suojautumista saalistajilta.

Myös ympäristönsuojelulaki velvoittaa suuntamaan valot niin, että haittaa olisi mahdollisimman vähän ihmisille ja luonnolle.

Kaupungeissa kirkkaiden valojen aiheuttamat haitat ovat ilmeisiä. Öiset kaupungin valot haittaavat nukkumista. Yötyö keinovalossa aiheuttaa Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan tutkitusti terveyshaittoja.

On mentävä kauemmas valoista nähdäkseen kunnolla.

Tähtitaivaan katselu on herättänyt kautta aikojen ihmisissä suuria kysymyksiä ja ihmettelyä. Voin vain kuvitella, mitä muinaisten ihmisten mielissä on tapahtunut heidän katsellessaan ylös tähtiin.

Kuinka mystisiltä ja selittämättömiltä öisen taivaan valopisteet ovat näyttäneetkään? Mitä nuo ovat, missä me olemme, mitä me olemme, miksi me olemme?

Kun on luonut katseen tähtitaivaan äärettömyyteen, on samalla ehkä tullut huomaamattaan katsoneeksi syvälle omaan itseen.

Vaikka tiede on sittemmin piirtänyt meidät tähtikartalle ja antanut ilmiöille nimiä ja selityksiä, hämmästyn joka kerta tähtitaivaan kunnolla nähdessäni.

Maailmankaikkeuden mysteeri on edelleen vahvasti läsnä.

Myös nykyajan nuorelle kaupunkilaiselle saattaa olla mykistävä kokemus päätyä tähtitaivaan alle kauas lähimmistä asutuskeskuksista. Kauas keinovalon katveeseen.

Muutama vuosi sitten vietin syyslomaa tuolloin 7-vuotiaan poikani kanssa Raippaluodossa.

Koko viikon satoi yhtä iltaa lukuun ottamatta. Silloin asettauduimme pimeän tullen makuupusseissa laiturille ja suuntasimme katseemme taivaalle. Olimme paikoillamme toista tuntia aivan hiljaa ja vain tuijotimme kirkkaana loistavaa tähtitaivasta ja linnunrataa. Ihmettelimme ohikiitäviä tähdenlentoja ja satelliitteja. Hetki, joka on jäänyt vahvana meidän molempien mieleen.

Lapsena omalle isälleni esittämääni kysymykseen en koskaan muistaakseni saanut vastausta.

Ehkä tärkeämpää onkin välillä löytää aikaa ja vain pysähtyä luonnonihmeiden ääreen katsomaan ja ihmettelemään sen sijaan, että saisi suuriin kysymyksiin vastauksia.

Kirjoittaja on MT:n toimitussihteeri.