Yliö: llman markkinavoimaa viljanviljely jää hinnanottajaksi

Viljan tuotanto on ollut pitkään keskimäärin tappiollista. Kuvituskuva. Kuva: Jussi Knaapi

Viljanviljelyn heikko kannattavuus on noussut Suomessa poikkeuksellisen laajaksi huolenaiheeksi. Viime lokakuussa Someron Teeriharjulla nähtiin harvinainen näky: noin 800 viljanviljelijää kokoontui pohtimaan, miten ala selviää kannattavuuskriisistä. Helmikuun lopussa perustettu Suomen kasvinviljelijät ry kertoo, että huoli on muuttumassa järjestäytyneeksi vaikuttamiseksi.

Viljanviljely on ollut Suomessa pitkään keskimäärin heikosti kannattavaa, ja erityisesti rehukelpoisen viljan ylituotanto painaa hintoja. Vientikanavat eivät vedä riittävän tasaisesti, ja kotimainen tarjonta ylittää kysynnän.

Yksittäinen viljanviljelijä ei voi vaikuttaa tuotantopanosten hintoihin eikä viljan markkinahintaan. Markkinavoimaa ei synny, koska tuotanto on hajautunutta ja kaupallinen yhteistyö vähäistä. Siinä missä maito- ja lihasektorilla osuustoiminta ja sopimustuotanto tuovat tiettyä vakautta markkinoille, viljasektorilta tällainen tuotannonohjaus puuttuu lähes kokonaan.

Ilman kaupallista yhteistoimintaa yksittäinen viljelijä jää pysyvästi heikkoon neuvotteluasemaan. EU-lainsäädäntö tarjoaa tähän työkalun: tuottajaorganisaatiot. Ne mahdollistavat viljan markkinoinnin suurempina erinä, sopimusneuvottelut kollektiivisesti ja paremman markkinatiedon hyödyntämisen.

Lainsäädäntö ei kuitenkaan itsessään muuta markkinarakennetta. Se muuttuu vain, jos viljelijät sitoutuvat ohjaamaan merkittävän osan viljastaan yhteisen myynnin kautta. Ilman volyymia ei synny markkinavoimaa.

Suomessa vilja-alan tuottajaorganisaatioita on toistaiseksi vain kaksi, ja niiden kautta kulkee vain osa jäsenten viljasta. Jos markkinavoimaa halutaan vahvistaa, organisaatioiden roolia on kasvatettava merkittävästi. Tämä edellyttää sekä viljelijöiden sitoutumista että viranomaisten ja edunvalvonnan aktiivista tukea.

Viron ja Latvian viljaosuuskuntien kokemukset osoittavat, mitä määrätietoinen kaupallinen yhteistyö voi parhaimmillaan tarkoittaa.

Yhteisinvestoinnit varastointi- ja kuivatuskapasiteettiin ovat alentaneet kiinteitä kustannuksia tonnia kohden. Yhteisomistus jalostavassa teollisuudessa varmistaa kapasiteetin tehokkaan käytön ja vahvistaa tuottajien katetta kotimarkkinoilla. Pitkäjänteinen vientitoiminta puolestaan mahdollistaa markkinariskien hallinnan kansainvälisiä viljakauppayrityksiä ja viljapörssien suojausmekanismeja hyödyntäen.

Kun markkinoitavat viljavolyymit nousevat satoihin tuhansiin tonneihin, riskienhallinnan kustannukset jakautuvat laajalle ja muuttuvat yksittäiselle tilalle siedettäviksi.

Joissakin tapauksissa osuuskunnat hyödyntävät sää- ja satoriskien hallinnassa myös ratkaisuja, jotka olisivat yksittäiselle tilalle liian kalliita tai vaikeasti saavutettavia.

Naapurimaiden kokemusten perusteella jo noin 15 prosentin markkinaosuus voi tuoda todellista vaikutusvaltaa viljamarkkinoilla. Suomen mittakaavassa tämä tarkoittaisi noin 500–600 tuhannen tonnin yhteistä markkinavolyymia.

Kaupallinen yhteistoiminta ei poista viljanviljelyn luontaista hinta- ja satovaihtelua. Siksi riskienhallinta on nykyaikaisella tilalla yhtä keskeinen osa taloudellista johtamista kuin tuotantotekniikka. Kaiken sadon jättäminen käteiskaupan varaan tarkoittaa, että tila ottaa koko hintariskin itselleen. Se ei ole tämän päivän riskienhallintaa.

Tuotannon hajauttaminen eri kasveihin, kiinteähintaiset sopimukset ja hintasuojauksen välineet – kuten futuurit ja optiot – tarjoavat keinoja tasata tulovaihtelua.

Tilatasolla keskeistä on myös kustannustietoisuus: viljelijän on tiedettävä, millä hinnalla oma vilja tuottaa positiivisen katteen. Tuotanto ei voi olla kestävää, jos markkinahinta jää systemaattisesti alle tuotantokustannusten.

Myös maatalouspolitiikka voi jakaa riskiä. EU:n yhteinen maatalouspolitiikka mahdollistaa jäsenmaille tulo- ja hintavakausrahastojen perustamisen. Rahastosta voitaisiin maksaa korvausta, jos viljan hinnat laskisivat tai tuotantokustannukset nousisivat merkittävästi alle pitkän aikavälin keskiarvon.

Suomi ei ole toistaiseksi ottanut näitä välineitä käyttöön, vaikka muutamissa EU-maissa rahastoja jo hyödynnetään. Niiden käyttöönotto edellyttää poliittisia valintoja ja mahdollisesti luopumista osasta nykyisiä tukimuotoja.

Viljanviljelyn kannattavuuskriisi ei ratkea yhdellä päätöksellä. Se edellyttää parempaa kaupallista yhteistoimintaa, ammattimaisempaa riskienhallintaa ja politiikkatason ratkaisuja. Muuten ala jää pysyvästi hinnanottajaksi markkinoilla, joilla muut toimijat käyttävät markkinavoimaa.

Jyrki Niemi

tutkimusprofessori

Csaba Jansik

erikoistutkija

Luonnonvarakeskus