Uutta alkua kohti Kuka jatkaa kotitilaa?

Olemme viisissäkymmenissä oleva lapseton viljelijäpari. Olemme viljelleet ja kehittäneet kotitilaani reilut kaksikymmentä vuotta.

Parin vuoden ajan olemme vakavasti miettineet tilan myymistä. Kiinnostus investoimiseen on hiipunut, kun ei ole seuraavan sukupolven luomaa myönteistä painetta tilan kehittämiseen. Toisaalta tiedämme, että ellemme jatkuvasti satsaa tilan kehittämiseen, on edessä vain hidas hiipuminen. Rakennukset ja koneet kuluisivat, säästöt hupenisivat ja oman voimat ehtyisivät.

Otimmekin rohkean askeleen ja laitoimme maatilamme lehti-ilmoituksella julkiseen myyntiin. Päätös pelotti kovasti ja myynti-ilmoituksen ilmestymispäivänä olo oli kuin tulisilla hiilillä. Eniten pelotti lähiympäristön – niin tuttujen kuin tuntemattomienkin – reaktiot ratkaisuumme. Eihän ole tavallista, että maatilasta luovutaan vapaaehtoisesti. Aina takana täytyy olla jokin ylipääsemätön ongelma.

Yllätys on ollut kuitenkin melkoinen, sillä saamamme palaute on ollut lähes tyystin myönteistä ja rohkaisevaa. Ehkäpä ne kielteiset juorut eivät ole korviimme kantautuneetkaan – onneksi. Kaikki viljelijäkollegat ja muut maatalouden kanssa tekemisissä olevat ovat kertoneet ymmärtävänsä ratkaisumme, jopa ihailevansa rohkeuttamme. Erityisen vaikuttava oli iäkkään isäni ensikommentti: ”Kyllä minä ymmärrän teitä”.

Ainoat hampaankoloon jääneet palautteet ovat tulleet ihmisiltä, jotka eivät ole tekemisissä tämän päivän maatilan arjen kanssa. Näillä ihmisillä ajattelu kulkee vanhaa ”niskavuorelaista” rataa, jossa sukutila omistaa ihmiset eivätkä ihmiset tilaa.

Suvun perinteellä ja sukutilalla on toki merkityksensä. Parhaimmillaan se on voimavara, joka antaa intoa puskea eteenpäin, niin iloissa kuin suruissa.

Suvun perintö voi olla kuitenkin myös taakka. Monta surullista tarinaa on saanut alkunsa siitä, kun lapsi – yleensä poika – on velvoitettu aloittamaan tilanpito vastoin tahtoaan. Pala kurkussa myös ajattelen omaa lapsettomuuttamme, joka on vääjäämättä johtanut sukutilan perinteen katkeamiseen.

Nykypäivän maatalous on aivan eri asia kun vielä reilu vuosikymmen sitten. Viljelijän työ ei ole enää mikään auvoinen elämäntapa, vaan yrittäjyyttä siinä kuin mikä tahansa muukin yritystoiminta. Maan tai maatilan omistaminen ei ole mikään vakuutus pahan päivän varalta, vaan toimeentulo perustuu yritteliääseen työntekoon niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.

Tämä aika on nyt sellainen, että se ei anna arvoa kovin suurelle tunteilulle. Myydäänhän sitä pitkään suvun hallussa olevia perheyrityksiäkin, miksei sitten maatiloja? Samoin asunnon ja asuinpaikan vaihtaminen on todellisuutta useimmille ihmisille jopa moneen kertaan elämän varrella. Jokainen joutuu miettimään oman paikkansa omista lähtökohdistaan.

Oma tulevaisuus toki askarruttaa tilan myynnin jälkeen. Eläkeikään on vielä pitkälti aikaa. Emme aio jäädä sitä toimettomana odottelemaan, vaan tehdä rivakasti työtä loppuun asti. Haluan myös tulevaisuuteni liittyvän maatalouteen tavalla tai toisella. Vaikka juuret eivät enää olekaan sukutilassa, ovat ne kuitenkin vahvasti tässä elinkeinossa.