Kun Facebook näyttää jonkun 14 vuotta sitten tekemäni päivityksen, en meinaa löytää ”piilota”-toimintoa tarpeeksi nopeasti
Koen, että olen muuttunut reilun kymmenen vuoden aikana ihmisenä melko paljon, enkä haluaisi itseäni arvioitavan sen mukaan, miten silloin olen ajatellut ja puhunut, Veera Ahgrén kirjoittaa kolumnissaan.
Kuva: Kirill Kudryavtsev16.2.202420:45
Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen äänestyspäivänä puhuin kaverini kanssa puhelimessa. Hän kysyi, olinko käynyt äänestämässä. Kerroin, että en käynyt, koska en katso Linnan juhlia, niin minulle on sikäli sama, että kuka siellä ihmisiä kättelee.
Tämä on tällä hetkellä valitettavasti asennoitumiseni politiikkaan ja mahdollisuuteeni vaikuttaa äänestämällä niihin asioihin, joihin haluan vaikuttaa. Tämä olkoon myös pohjustus sille, ettei tämä kolumni ole poliittinen kannanotto, koska minä en ole poliittinen ihminen.
Ystäväni oli hieman kiihdyksissä ja sanoi, että nyt on kyllä ihan pakko mennä äänestämään. Hän ei ollut menossa äänestämään puolesta vaan vastaan, ääni jollekin muulle ehdokkaalle, ettei Halla-ahosta tule presidenttiä.
Kysyin, että miksipä näin, ja hän kertoi minulle, mitä Halla-aho on 11 vuotta sitten sanonut. Ajattelin, että minä en tuon takia jaksaisi laittaa takkia päälle ja ajaa äänestyspaikalle. Mutta toisaalta tykkään siitä, että jokin ajaa ihmisiä toimimaan. Ei tällainen poliittinen flegmaattisuuskaan hyvä ole.
Sitten satuin seuraavana päivänä kuuntelemaan Roope Salmisen Aikalisä-podcastia, jossa Roope ja Arman Alizad keskustelivat polarisaatiosta. Ja mikä polarisoi tehokkaammin kuin puoluepolitiikka, joten siellä sitä oltiin taas. Keskusteluun nousi jokin, mitä Riikka Purra oli (ehkä) sanonut 13 vuotta sitten. Tämä ei ole ostettu mainos, mutta kerronpa vaan, että tuo Aikalisä on todella hieno, kiihkoton, ja ajatuksia herättävä podcast. Suosittelen.
Purraa ei tässä jaksossa tuomittu, mutta minussa keskustelu herätti silti ajatuksen, että miksi ihmeessä poliitikkojen yli vuosikymmenen takaisia lausahduksia tykätään kaivaa näin innolla esiin?
Kun Facebook näyttää muistoissa jonkun 14 vuotta sitten tekemäni päivityksen, en meinaa löytää ”piilota”-toimintoa tarpeeksi nopeasti. Pelkään, että juuri siinä hetkessä joku on selannut koko arviolta 10 000 kilometriä pitkän profiilini sinne aikojen alkuun asti, ja lukee parhaillaan tuota vanhaa päivitystä.
Saman häpeän vallassa toimin, kun valitsin paikallislehden kolumneja kolumnikokoelmaani. Ymmärsin, että mukaan on pakko ottaa myös kolumnistiurani alkuaikojen tuotoksia. Luin niitä ja mietin, että haluaisin tavata ihmisen, joka nuo on kirjoittanut ja käydä hänen kanssaan vakavan keskustelun siitä, mikä on julkaisukelpoista tekstiä ja mikä ei.
Olen ollut kymmenen vuotta sitten niin mustavalkoinen, että ihmettelen, että minusta on saatu otettua värikuvia. Vaikuttaa myös siltä, että ihan kaikki on mennyt suoraan tunteisiin.
Koen, että olen muuttunut reilun kymmenen vuoden aikana ihmisenä melko paljon, enkä haluaisi itseäni arvioitavan sen mukaan, miten silloin olen ajatellut ja puhunut. (Tämänkin takia minun lienee viisainta pysyä poissa politiikasta.)
Meidän kaikkien olisi ehkä tervettä tarkastella sellaista mahdollisuutta, että ihminen on alati muuttuva, ja katsoa ohi paitsi omista, myös toistemme vanhoista versioista?
Kymmenen vuoden päästä minua todennäköisesti hävettää tämäkin kolumni, mutta tämänhetkinen versioni haluaa kannustaa kaikkia miettimään juuri tätä.
Kirjoittaja on Ylöjärven Karhella asuva hevosalan yrittäjä ja kirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
