Takku
Kolumni
HEIDI JAATINEN
Veljeni vaimolla on pitkät, polvitaipeisiin saakka ulottuvat hiukset, vaaleat kuin elopelto. Hiukset kruunaa se seikka, että vanhemmat ovat ymmärtäneet antaa kälylle nimeksi Aino.
Joskus sitä on ihminen ikään kuin voimainsa tunnossa. Sitä kuvittelee selvittävänsä asian kuin asian. Semmoisesta hullunrohkeudesta on paljon ollut hyötyä ihmislajin kehitykselle sen seitsemän miljoonan vuoden aikana. Ja kun se on hyvää tarkoittavaa, niin ei kai siitä voi koitua kenellekään mitään harmia?
Työpaikalla Aino ei kehdannut kertoa takusta kenellekään. Eikä missään tapauksessa avannut hiuksiaan innokkaista pyynnöistä huolimatta. Takku oli salaisuus, joka oli vain kannettava.
Veljeni ja hänen vaimonsa hankkivat vanhan talon, joka vaati ravakan remontin. Koska taloa kunnostettiin työn ohessa, päivät venyivät pitkiksi. Eräänä yönä Aino kaatui sänkyyn harjaamatta hiuksiaan. Sama toistui seuraavana iltana.
Aamulla hiuksiin oli ilmestynyt takku. Takku oli kananmunan kokoinen ja sijaitsi niskan korkeudella. Aino yritti hellävaroin harjata tukkaa parhaalla harjallaan. Takku ei auennut. Aino kietoi sen nutturan sisään ja lähti töihin.
Illalla mies katsoi takkua ja lupasi auttaa vaimoa sen selvittämisessä, mutta ei ehtinyt. Aino yritti itse. Takku oli ja pysyi. Aino pesi takkua ihmeitä tekevillä aineilla. Takku ei luovuttanut.
Joululomalla Ainon äiti, tottunut hiustenselvittäjä, asetti tytön eteensä ja alkoi harjata. Hän harjasi ja harjasi väsymättä, mutta takku ei auennut. Ainon sisaret harjasivat, veljet harjasivat, isä harjasi, yhä pysyi takku. Koko suku tarttui korvaamattoman kätevään, parhaaseen harjaan ja suori noita kullanvaaleita hiuksia. Äitini harjasi, jopa isäni koetti selvittää takkua. Välillä näyttikin jo siltä, että takku antoi periksi ja pieneni.
Aino nappasi harjan käteensä ja kokeili toisella kädellään hiuksiaan. Takku oli kasvanut. Käteni alla, vääntelehtiessäni naurusta puolelta toiselle, hiukset olivat hiertyneet kiinni toisiinsa ja takku oli suurentunut nyrkin kokoiseksi. Se oli vallannut lisätilaa takaraivolta. Peräännyin kalpeana. Olisinpa tyytynyt vasaran varteen.
Menin minäkin remonttitalkoisiin, kittasin ja liisteröin ja kun tuli hetki huoahtaa, tarjouduin harjaamaan takkua. Olin varma, että kaltaiseni taitava hiustenkesyttäjä selvittäisi käden käänteessä tehtävän, jossa muut olivat epäonnistuneet. Otin kiinni takun yläpuolelta ja aloin vanuttaa harjaa sen läpi.
”Tämähän on kuin huovuttamista”, naurahdin ja jatkoin rivakoita vetoja.
Kuvittelimme Ainon ja hänen sisarensa kanssa, mitä kaikkea takku oli jo ehtinyt lyhyen olemassaolonsa aikana kuulla, kun suku oli harjannut sitä. Oli selvitetty paitsi tukkaa, myös kimurantteja työprobleemeja, ihmissuhdesotkuja ja terveyshuolia. Jaettu ilot ja surut ja siihen sivuun se jakaus.
Että meillä oli hauskaa, nauroimme vedet silmissä, samassa kun jyystin olemattomiin tuota syyntakeetonta.
Äkkiä Aino parkaisi ja tarttui hiuksiin. ”Mitä sinä olet tehnyt?”
”Harjannut tietysti.”
”Anna minulle se harja!”
Viikon päästä sain vapauttavan tekstiviestin: ”Takku on poissa.”
Tämäpä vasta! Lähetin heti onnitteluni ja kysyin samalla, mikä takun selvitti. Vastaus tuli viipymättä: ”Sakset.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
