Kanan sulkia ja toteutuneita unelmia

Mikko-isän kutoma matto on tulossa Martin huoneeseen ja tehty pojan vanhoista vaatteista. Poika ja isä ovat suunnitelleet sitä yhdessä. 

Valmista villalankaa vyyhdinpuulla. 

Sulkakorut syntyvät omien maatiaiskanojen sulista. 

Villapipo on takuuvarma myyntituote vuodesta toiseen. 

Tarina alkaa 1980-luvulta Raumalta.

Kerrostalossa asuvaa pikkutyttöä Piia Aaltosta kiinnostaa maaseutuelämä. Hänen harmikseen yhteydet maaseutuun ovat vähäiset. Isovanhemmat ja lähisukulaiset asuvat kaupungissa.

”Äidin ystävä oli kotoisin lappajärveläiseltä maatilalta. Kävimme siellä ollessani alle kouluikäinen. Tilalla oli lypsylehmiä. Siellä minulle heräsi lehmäinnostus. Halusin päästä jokaiselle aamulypsylle”, Piia hymyilee.

Innostus ei laantunut. Yläasteikäisenä Piia meni kesätöihin sikalaan. Samoihin aikoihin hän päätti, että hänestä tulee karjanhoitaja.

”Koulumme opinto-ohjaaja hädin tuskin tiesi sellaista ammattia. Kaupunkilaisena hän ei tuntunut pitävän sitä edes vaihtoehtona. Lopulta selvitin koulupaikan itse.”

Peruskoulun jälkeen Piia suoritti maatalouden perustutkinnon.

Vuodesta 2000 Piia on saanut työskennellä paimiolaisella maatilalla lypsykarjaa hoitaen. Hän aloitti tilalla ensin lomittajana ja myöhemmin työsuhteesta tuli vakituinen.

Piia ja Mikko Aaltonen alkoivat seurustella teini-ikäisinä. Nyt Aaltosilla on kolme lasta.

Piian onneksi myös Mikolla oli haave maalla asumisesta ja kotieläimistä.

Pariskunnan unelmana oli löytää vanha maatila, mutta kun sopivaa ei löytynyt, he ostivat pari hehtaaria maata Preitilän kylältä Paimiosta. Metsäiselle tontille valmistui talo kahdeksan vuotta sitten.

Kotieläinten pito lähti kesäkanoista. Roduksi valikoitui maatiaiskanojen piikkiöläinen kanta.

Lampaista ensimmäisinä saapuivat suomenlampaat, mutta tilalle ostetun uuhen myötä rotu vaihtui uhanalaisenakin olleeseen kainuunharmaaseen. Rodun tunnusmerkkejä ovat musta pää ja jalat, mutta villa on yleensä harmaata.

Osa lampaista tuotti hyvin villaa ja sille oli keksittävä käyttöä. Kainuunharmas-lammasrodun villa on tunnetusti pehmeää, etenkin karitsan ensimmäinen villa.

Piialla on ikivanha rukki, jonka jo hänen isoisoäitinsä oli perinyt sukulaiseltaan.

Koko ikänsä käsitöitä harrastanut perheenäiti alkoi kehrätä rukilla pipolankaa ja valmistaa villasta myssyjä ja lapasia.

Piia mietti tarkoin, minkälaisia vaatteita hän halusi itselleen ja antaa lahjaksi.

Toinen toistaan hienompia käsitöitä alkoi valmistua niin paljon, että ystävien rohkaisemana Aaltonen perusti Vuonue ja Viipsinpuu -käsityöpuodin.

Myynti tapahtuu pääosin omassa verkkokaupassa. Lisäksi tuotteita myydään myös toreilla ja markkinoilla. Apuna on usein perheen 14-vuotias Velma-tytär.

Vuonue ja Viipsinpuun villapipo valittiin viime vuonna Tampereen käsityömessuilla kymmenen kiinnostavimman tuotteen joukkoon.

Pipolanka kehrätään edelleen samalla 1800-luvulta peräisin oleva rukilla omassa olohuoneessa. Villat ovat luonnonvärisiä tai kasveilla värjättyjä.

Tilalla on kesäisin parikymmentä lammasta, mutta nyt leutona talvipäivänä metsälaitumella rouskuttelee viisi määkijää. Ystävällisen naapurin ansiosta lampaat saavat käyttää kesällä läheisen maatilan laidunta.

Suurin osa lampaanlihasta päätyy perheen ruokapöytään. Kukoista osa myydään paistina ja kanatipuja menee harrastekanaloihin.

Maatiaiskanojen sulista Piia tekee korvakoruja. Idea koruista syntyi, kun Piia huomasi, kuinka kauniita ja koristeellisia yksittäiset sulat ovat.

Maatiaiskanan sulista tehdyistä korviksista on tullut kuin varkain myyntimenestys. Nyt jälleenmyyjät myyvät niitä ympäri Suomea.

Korurasian takana on Luonnonvarakeskuksen logo. Se kertoo, että valmistaja on sitoutunut piikkiöläisen maatiaiskanan säilytysohjelmaan.

Ekologinen elämäntapa ja eläinten hyvä kohtelu ovat itsestäänselvyyksiä Aaltosille.

He ovat huomanneet, että tuotteen alkuperä ja hyvä tarina kiehtovat asiakkaita.

”Myyntitapahtumissa moni asiakas tulee kehumaan, että onpa teillä kauniita tuotteita. Kiinnostus lisääntyy, kun he kuulevat, että tuote on valmistettu alusta loppuun saakka meidän kotitilalla. Onneksi riittävän moni asiakas arvostaa sitä”, Piia sanoo.

Toisinaan ihmisille on selvitettävä, että kanat ja lampaat eivät joudu kärsimään käsitöiden takia.

”Kerran eräs asiakas katsoi villatuotetta ja totesi, että voi lammasparkaa. Joskus meidän on selvitettävä, että lammasta ei teurasteta villan takia tai kanoilta nypitä sulkia.”

”Monilla ihmisillä on harhaluulo, että kaikki eläimistä saatu hyöty on niiden riistämistä. Eläinsuojelulaissa lukee, että lammas pitää keriä säännöllisesti.”

Aaltoset pyörittävät yritystoimintaa päivätöiden ohessa. Mikko Aaltonen työskentelee ilmastointiasentajana. Tavoitteena on jäädä opintovapaalle ja opiskella artesaaniksi.

Hän on harrastanut matonkudontaa kansalaisopiston kudontakursseilla.

Isännän vastuulla on tilan lampaiden ja kanojen teurastaminen.

”En olisi nuorempana uskonut, mitä nelikymppisenä tulen tekemään. Ajan myötä olen oppinut, että jos jokin asia kiinnostaa, siihen kannattaa tarttua. Ihmisen kädet taipuvat moneen, jos vain rohkeutta ja intoa riittää.”

Mikko sanoo opetelleensa talonrakentamisen, kudonnan ja teurastamisen taitoja kirjoista.

”Jos jokin asia kiinnostaa minua, en mene ensimmäisenä Googleen, vaan kirjastoon”, Mikko kuvaa.

”Aloittaessani lampaiden teurastamisen, hain kirjastosta Jaakko Kolmosen hirvenruhoa käsittelevän oppaan. Lammas on rakenteeltaan melko samanlainen kuin hirvi. Minulla on suurtalouskokin koulutus. Myös siitä on ollut paljon hyötyä teurastamisessa ja lihanleikkuussa.”

Käsityöpuodin myötä Aaltosten on täytynyt opetella paljon uusia asioita. Onnistumiset ovat ruokkineet toisiaan.

”Joudumme miettimään muun muassa markkinointipuolta, mikä ei ole laisinkaan meidän alaamme”, Piia toteaa.

”Muita seuraamalla ja omia tavoitteita miettimällä olemme päässeet aika pitkälle. On palkitsevaa, kun suunnittelee oman messuosaston ja huomaa lopulta onnistuneensa”.

Vuonue ja Viipsinpuun kasvua toteutetaan maltilla.

”Suuria tuotantomääriä emme tavoittele, vaan tuotamme mieluummin vähemmän ja paremmin. Olemme huomanneet, että onneksi on myös samanlaisesti ajattelevia asiakkaita”, Piia sanoo.

Yrittäjyys, päivätyö ja perheen arjen pyörittäminen ei ole tietenkään helppo yhtälö. Aaltosten mukaan töiden monipuolisuus ja mielenkiintoisuus auttavat jaksamaan.

”Olisi raskaampaa tehdä koko ajan yhtä ja samaa. Jos tuntuu siltä, että tänään en jaksa tehdä paperitöitä, voin alkaa kutoa”, Piia sanoo.

”On hienoa nähdä eri vaiheet eläinten kasvatuksesta tuotteen valmistukseen ja sen myymiseen. Myös hyvä asiakaspalaute innostaa ja auttaa jaksamaan. Vaikka myymme pääsiassa verkossa, palautetta kantautuu aina jotain kautta korviimme”, Mikko jatkaa.

Kello lähestyy neljää. Piian on lähdettävä lypsämään lehmiä. Lypsyjen välissä hän on ruokkinut omat eläimensä ja hoitanut yrityksen käytännön asioita – ihan tavallinen päivä.

Hän aikoo jatkaa karjanhoitajana, vaikka yritystoiminta kasvaisi entisestään. Maitotilalla työskentely on hänestä mielenkiintoista ja monipuolista.

Aaltoset kokevat olevansa onnekkaina, kun he saavat elää maaseudulla ja nauttia sen mahdollisuuksista. He eivät halua kasvattaa lapsiaan betonin keskellä.

”Maaseudulla pystyy elättämään itsensä kekseliäisyydellä. Meillä kaikki alkoi pienimuotoisesta maatiaiskanojen kasvatuksesta. Pienistä palkkatuloistamme säästimme rahaa, ostimme maata ja rakensimme talon ja eläinsuojan. Asiat menevät eteenpäin omalla painollaan ja se innostaa meitä”, Piia Aaltonen toteaa.